maanantai 30. lokakuuta 2017

Kirjamessujen sunnuntai 29.10.2017


Pääsin Helsingin kirjamessuille vasta (ja vain) eilen, sunnuntaina, mutta sitten iltapäivä loppuikin kesken, kun rientelin kuuntelemassa keskusteluja ja haastatteluja sekä vaeltelin kirjojen välisillä kujasilla. Tässä muutama pikainen makupala päivästäni. Kuvat ovat Kirjamessujen, sillä en oikein osaa ottaa säällisiä kuvia isoissa sisätiloissa.


Anna Kortelainen haastatteli kiinnostavasti Anneli Kantoa tämän uudesta Lahtarit-kirjasta. Sen innoituksena on ollut kirjailijan isovanhempien vaiheet, vaikka kirja onkin fiktiota. Kortelainen sanoi selkeän kirjan auttaneen häntä ymmärtämään, mitä Suomessa oikein tapahtui kevään 1918 kuukausina. Hän myös piti Lahtareita yhtenä parhaista tänä vuonna julkaistuista romaaneista.

Siirryin toiselle lavalle kuuntelemaan lisää Anna Kortelaista, Venla Hiidensalo keskustelutti häntä ja Katja Kalliota siitä, miten oikeasti eläneestä henkilöstä ja hänestä arkistoista löytyvistä vähistä dokumenteista luodaan romaanihenkilö. Kortelainen piti tärkeänä, että niukatkin löytyvät faktat ovat kirjassa oikein, mutta sen ympäriille voi täyttää aukot ja rakentaa fiktiivisen henkilön ja tarinan mielensä mukaan. Kallio löysi Yön kantajan Amandastaan arkistoista raportteja, joissa Amandaa ei arvostettu, ja päätti luoda Amandasta hahmon, joka nähdään ja jota arvostetaan. Kirjablogien kirjoituksista päätellen hän  tuntee onnistuneensa tässä. Katja Kallio muuten kertoi palaavansa seuraavassa kirjassaan Hankoon.

Hannu Mäkelän tarinointia Jyrki Vainosen kanssa oli mukava kuunnella, teemana ei ollut mikään yksittäinen kirja vaan Mäkelän tuotanto ja pitkä työura Otavassa. Saimme kuulla, miten Herra Huun hahmo syntyi sattumalta ja lasten rauhoittamiseksi. Aikaisemmin kustantamot julkaisivat paljon ja hyvin monenlaisia kirjoja, paljon runoja, esseitä, aforismeja. Nyt julkaistaan proosaa, joka myy.

Kuva: Messukeskus / Kirjamessut 2017

Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaat esittäytyivät. 70 esikoiskirjailijasta raati oli valinnut kymmenen, heistä Ari Räty osittain kuvassa vasemmalla ja hänen vieressään Heikki Kännö, Tuuli Salminen, Ossi Nyman, Maaria Oikarinen, Silja Kejonen, Annastiina Storm, Pauli Tapio, Olavi Koistinen ja Marjo Katriina Saarinen. 7 romaania, 2 runokokoelmaa, 1 novellikokoelma.

Yhtäkään en ehdokkaista ole vielä lukenut, muttä nämä nyt ainakin kävivät kovasti kiinnostamaan: Ari Rädyn Syyskuun viimeinen, joka on dekkari ja siksi yllättävä valinta ehdokkaiden joukossa, kirjailijan mukaan se on kirja poikien ystävyydestä; Tuuli Salmisen Surulintu, jonka kerran jo aloitin ja nyt haluaisin lukea loppuun; Annastiina Stormin Me täytytään valosta, jossa satu ja realistinen kirjoittaminen lyövät kättä toisilleen; Olavi Koistisen Mies joka laski miljardiin, koska hänen novellinsa nyt vain kuulostivat kiinnostavilta. 

Ensi vuoden teemamaa Helsingin kirjamessuilla on Yhdysvallat. Josko sinne ehtisi parinakin päivänä.


lauantai 28. lokakuuta 2017

Aistittavia kirjoja haastekoosteena


Aino laittoi vekkulin haasteen liikkeelle vuoden alussa. Siinä ei kerätäkään kirjoja niiden sisällön mukaan, vaan sen mukaan, miten niitä voi havainnoida kaikilla viidellä aistilla. Haasteaikaa on vielä jäljellä, mutta kun olen löytänyt mielestäni oivan kirja jokaiselle aistille, koostan haasteeni jo nyt. Mukaan haasteeseen ehtii vielä Sheferijm - Ajatuksia kirjoista! -blogissa.

Lukemani aistittavat kirjat ovat:

      1. Kuuloaisti
            Terttu AutereSininen hatturasia (kuuntelin äänikirjana)

      2. Näköaisti
            Paula HavasteMaan vihat (kansi on kaunis katsella)
      3. Tuntoaisti
            Minna RytisaloLempi (kannessa on erituntuisia pintoja)

      4. Makuaisti
            Terttu AutereKuolema Eedenissä (Eedenissä syödään hyvin)

      5. Hajuaisti
            Virpi Hämeen-AnttilaKoston kukat (tuoksuu painomusteelta)


Kiitos, Aino, vähän erilaisesta haasteesta, joka auttoi huomaamaan kirjoista muutakin kuin luetut sanat ja kannen kuvat!

Huomenna pääsen sitten Helsingin kirjamessuille, joilla en ole käynytkään moneen vuoteen. Tälle lauantaille olisi ollut paljon mielenkiintoista ohjelmaa tarjolla, mutta niin vain tuli este. Huomenna sitten.

sunnuntai 22. lokakuuta 2017

Tiina-sarjan päätös - Taitaa olla rakkautta, Tiina

Anni Polvan 29. Tiina-kirja päättää sarjan, jossa ilmestyi uusi kirja lähes vuosittain kolmenkymmenen vuoden ajan (1956-1986). Siinä ehti hyvinkin kaksi sukupolvea tyttöjä kasvaa tiinoja ahmien ja kirjojen perusperhearvoja, rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja reippautta hengittäen. Sarjan kirjoista on otettu niin monia painoksia, että se on kuulunut ensipainosten lukijatyttöjen sekä heidän lastensa, lastenlastensa ja näidenkin lasten lukemistoon. Kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta (Wikipedia).

Tässä kirjoitan sarjan viimeisestä tiinasta, Taitaa olla rakkautta, Tiina sekä koko sarjan lukukokemuksesta. Loppuun kokoan luettelon kaikista Tiina-sarjan kirjoista ja linkitän ne omiin kirjoituksiini.



Viimeinen kirja Taitaa olla rakkautta, Tiina toistaa tuttuja teemoja. Tiinan luokka kerää rahaa päästäkseen luokkaretkelle Ahvenanmaalle. Sitä varten järjestetään koululla ilta, johon kehitetään ja harjoitellaan ohjelmaa. Pääsylipputuloilla ja illan myyjäisillä toivotaan saatavan kokoon tarpeeksi rahaa matkaa varten. Tiina yrittää pontevasti saada villasukat valmiiksi myyntipöydälle, niin vaikeata kuin kutominen ja muut käsityöt hänelle ovatkin. On oikeastaan aika hellyttävää, että Juha käy salaa ne ostamassa, koska ei usko, että kukaan muu niitä huolii hieman - hmmm - eriparisen lopputuloksen takia.

Tiina harjoittelee kahden luokkakaverinsa kanssa hupaisaa ohjelmanumeroa iltaan. Matti ja Antti musisoivat ja lopuksi Tiina ja Antti tanssivat. Sekös sapettaa Juhaa: pitääkö Tiinan noin nauraa ja pitää hauskaa toisten poikien kanssa? Luokkaretkelle lähdöstä ei Juha halua kuullakaan, siellähän noita muita poikia vilisee, ja mitä tahansa voi tapahtua. Eikä Juha  pääse mukaan, koska hän käy eri koulua.

Riitahan siitä syntyy, ja tässä kirjassa epäsopu ja mykkäkoulu kestävät tavallista pitempään. Tiina joutuu miettimään, mikä hänelle on tärkeätä ja voiko hän lähteä luokkaretkelle. Hän päättää lähteä. Lähtöaamuna asiat saavat uuden käänteen.

Kaiken seurauksena Tiina ja Juha tajuavat jotain omista tunteistaan ja uskaltavat kertoa ne toisilleenkin. Se ei tule lukijalle yllätyksenä, sen verran on asiaa pohjustettu aikaisemmissa osissa, ja viimeistään kirjan nimi antaa odottaa jotain uutta tunteiden rintamalla.

Ylen 101 kirjaa: Tiinalla on hyvä sydän on vuoden 1961 kirja.

KIRJA on kirjastolaina. HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 74).

        Anni Polva: Taitaa olla rakkautta, Tiina, 139 s.
        Kustantaja: Karisto 1999, 7. painos (1. painos 1986)



Tiina-sarja lukukokemuksena


Sarjan aloittava Tiina valikoitui ihan sattumalta luettavakseni kimppalukumaratonille kesällä yli neljä vuotta sitten. Siinä vaiheessa ei tarkoitukseni ollut lainkaan lukea koko sarjaa, mutta huomasin kirjan mainion 50-luvun ajankuvan. Siitä poiki ajatus lukea sarja järjestyksessä läpi.

Tiesin heti alussa, että kyllästyn, jos luen vain tiinoja, niin nopealukuisia kuin kirjat ovatkin. Niinpä aloin lukea niitä "tiina kuukaudessa" -tahtia. Se sopi hyvin, mutta silti viiden kirjan jälkeen alkoi puuduttaa. Päätin pitää taukoa ja palata sarjan pariin taas kesällä. 


Siitä muodostui varsin toimiva malli. Kesäisin luin joka kuukausi tiinan, talvella taukoilin. Tuo viides kirja, Tiina ei pelkää, ei itsessään aiheuttanut lukuähkyä, sillä kirjoitin siitä, että se oli siihenastisista jännittävin, oikeaa salapoliisiainesta. Se on myös ensimmäinen, jossa Juhalla on hellempiä tunteita Tiinaa kohtaan.

Kirjojen perushenkilökaarti säilyi koko ajan samana, ja se on varmaan yksi osa sarjan viehätystä nuorille lukijoille. Tiinan perhe on varsin samaistuttava, pihan lapset ja nuoret kuin omia kavereita omanlaisine vanhempineen. 


Vaihtelua sarjaan toivat vierailut sukulaisten luo sekä monet Tiinan kohtaamat ihmiset. Perheeseen tuli vuosien varrella ensin Mölli-kissa ja sitten kasvattilapseksi viisivuotias Tinttamari. Tiina ei löydä Tinttamaria -kirjaa lukiessa pohdiskelin, oliko Polva miettinyt sarjan lopettamista tähän 22. teokseen. Siinä Juha on menossa kesällä rippikouluun, jonne Tiina ei vielä pääse, koska on syntynyt loppuvuodesta. Tämä on ainoa kirja sarjan keskellä, josta voi päätellä Tiinan ikää. Pääosassa onkin Tinttamari, jolle sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mitä pikkulapsille nyt voi sattua.


Monissa sarjan kirjoista on otettu jokin vakavampi teema esiin. Mummo sairastuu ja Tiina miettii kuolemaa (Tiina ottaa vastuun). Tinttamari sairastuu diabetekseen (Älä itke, Tiina). Kirjojen arvomaailma on varsin perinteinen, niin myös sukupuolten roolit Tiinan perheessä. Kipakimmin tämä tulee esiin Tiinan ja Juhan suhteessa, kun Juhalla on varsin rajoittava käsitys siitä, mitä Tiina voi tai ei voi tyttönä tehdä ja mitkä ovat naisten töitä ja mitkä miesten. Myös mustasukkaisuutta tunnetaan paljon melkein joka kirjassa, puolin ja toisin, ja minusta on  yllättävää, että sitä on otettu niin paljon mukaan, kun kirjojen seikkailut tapahtuvat paljon kaveripohjalla mummolamatkoilla, sukulaisvierailuilla, leireillä ja retkillä.

Kannattiko lukea Tiina-sarja? Kannatti se, vaikka ajoittain meni sisun ja puurtamisen puolelle. Parasta oli jo mainitsemani ajankuva ja tavallisen vaatimattomasti elävän suomalaisen perheen elämän kuvaus. Lisäksi kirjat ovat humoristisia ja positiivisia, joten usein tartuin niihin, kun kaipasin jotain kevyttä ja myönteistä raskaampien tai synkempien kirjojen jälkeen.


Tiina-sarjan kirjat

   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957

   3. Tiina kesälaitumilla, 1958

   4. Tiina toimii, 1959

   5. Tiina ei pelkää, 1960

   6. Tiinalla on hyvä sydän, 1961

   7. Tiina epäilee Juhaa, 1962

   8. Tiina seikkailee1963

   9. Tiina on aina Tiina, 1964

 10. Tiinan uusi ystävä, 1965
 11. Tiina saa ehdot, 1966
 12. Tiinastako näyttelijä, 1967
 13. Tiinaa harmittaa, 1968  
 14. Tiinalla on hauskaa, 1969

 15. Tiinaa ei ymmärretä, 1970

 
16. Tiinan ampiaiskesä, 1971
17. Tiinaa tarvitaan, 1972
18. Tiina joutuu sairaalaan1973
19. Tiinakin ratsastaa, 1974
20. Tiina ottaa vastuun, 1976
21. Tiinalle otetaan pikkusisko, 1978
22. Tiina ei löydä Tinttamaria, 1979
23. Tiina saa suukon, 1980
24. Tiina eksyy, 1981
25. Tiina etsii juuriaan, 1982
26. Älä itke, Tiina, 1983
27. Tiina ja vieras poika, 1984
28. Tiina vauhdissa, 1985
29. Taitaa olla rakkautta, Tiina, 1986

lauantai 21. lokakuuta 2017

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Alkuvuodesta tykästyin kovasti Petri Tammisen uutuuskirjaan Suomen historia. Nyt kaivoin omasta hyllystä hänen aikaisemman teoksensa Muita hyviä ominaisuuksia, joka sekin tarjosi mukavan hykerryttävän lukukokemuksen.


Muita hyviä ominaisuuksia antaa kurkistaa suomalaisen keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan. Hämmentävällä rehellisyydellä ja lyhyinä tarinoina tai anekdootteina kirjailija kertoo ujoudestaan ja ulkopuolisuuden tunteistaan, vertaa itseään muihin miehiin "meillä päin", pohtii kirjailijuuttaan ja paljastaa kirjalliset esikuvansa. 

"Löysin Meren, Tuurin ja Hyryn, huomasin että vahvimmankin proosan päähenkilöt ovat sittenkin meitä sivullisia, olemassaoloaan jatkuvasti mittaavia ja paikantavia tarkkailijoita. Kirjat tuntuivat myötätunnon osoitukselta. Elämä ei tuntunut, se oli kuin pitkä paikalleen juuttunut kevät, raaka ja hymytön." (Menevät miehet)
Hiljaisen ja ujon miehen pääasiallinen tai ainakin hallitsevin tunne on häpeä tai sen pelko, mitä muut hänestä ajattelevat. Se saa toimimaan tietyllä tavalla tai olemaan toimimatta. Niin suomalaista. Petri Tamminen kirjoittaa tavalla, jossa oma kokemus tuntuu, ja siksi se on rohkeaa. Eleetön huumori kutittelee naurua, vaikka tarinoilla on vakava ja kipeä pohjavire. Ne tulevat iholle.

Petri Tammisen proosa on yhtä herkullisen niukkaa kuin mitä muistan Suomen historiasta. Muita hyviä ominaisuuksia on hauska ja vakava samaan aikaan. Kirjailijuus on läsnä, mainioita ovat Tammisen viittaukset muihin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa sekä kertomukset osallistumisista erilaisiin kirjallisiin tapahtumiin. Lukeminen ja kirjoittaminen on tapa olla elämässä, jossa toisten kanssa oleminen ei ole samalla tavalla helppoa ja luontevaa. Tamminen on taitava itseironiassaan.
"Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa." (Miesten puheet)
Petri Tamminen on julkaissut vuodesta 1994 lähtien toistakymmentä romaania tai lyhytproosateosta. Useita kirjoja on myös käännetty eri europpalaisille kielille. On vain paikallaan, että viime vuonna Tamminen sai Otavan kirjasäätiön Veijo Meri -palkinnon, sillä Meri on hänen mestarinsa. Palkintoperusteluissa Tammisen kirjoittamisesta sanotaan näin: "Tammisen kieli on kirkasta ja hengittävää, lukijalle tilaa antavaa mutta pohjaan asti ajateltua. Hänen proosansa on täynnä hienoja ottoja elämästä, muistoista ja unelmista. Tamminen näkee arkitilanteisiin kätkeytyvät merkittävät hetket ja kuvaa niitä sielua puristavan tunnistettavasti."

        Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia, 144 s
         Kustantaja: Seven 2011 (1. sidottu painos Otava 2010)
         Kansi: Piia Aho


KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).
MUUALLA kirjaa luettiin paljon muutama vuosi sitten, esimerkiksi blogeissa Kirjainten virrassaLuettua, Pieni kirjasto, Täällä toisen tähden alla
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 73).

perjantai 13. lokakuuta 2017

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon


Sari Peltoniemen kirjoittaman nuortenromaanin päähenkilö on yhdeksäsluokkalainen Jouni,  kunnon poika, joka pärjää koulussa, vaikkei pahemmin pänttääkään läksyjään toisin kuin siskonsa Saara. Nuoret ovat kasvaneet isänsä kanssa, heidän kolttasaamelainen äitinsä jätti heidät ja katosi Jounin ollessa kaksivuotias. Äidin katoamiseen liittyy jotain salaperäistä, eikä hänestä ole koskaan puhuttu kotona.

Isä, Saara ja Jouni ovat taas kerran vaeltamassa Lapissa, kun Jouni kohtaa yöllä autiotuvan pihalla pelottavan, liehuvahiuksisen naishahmon, joka halailee puuta. Myöhemmin kaupunkiin palattuaan ja koulun taas alettua Jouni näkee saman naisen puistossa. Suunnaton kauhu valtaa pojan, hän pelkää henkinaisen vievän hänet. Onneksi hänellä on kotona turvapaikka sekä hyvä pitkäaikainen ystävä ja lisäksi lämmin suhde entiseen alakoulun opettajaansa, joka on järkevä, mutta ymmärtää myös mystisiä asioita. 

Rinnan tavallisen kouluarjen ja oman bändin perustamishaaveiden kanssa Jounin elämään on tullut pelottava fantasiatodellisuus. Hän yrittää selvittää, mikä häntä oikein uhkaa ja miksi tämä Lapin nainen on lähestynyt juuri häntä. Jouni etsii ja löytää kotikaupungissaan asuvia saamelaisia ja kuulee heiltä asioita äidistään ja tämän katoamisesta. Pelottavan naisen ja tämän käskyläisten, vahvojen puumiesten, uhka kuitenkin kasvaa. Saavatko he Jounin mukaansa ja viedyksi piiloon metsänpeittoon?

Luen lasten ja nuorten kirjoja kohtuullisen säännöllisesti. Omassa repertuaarissani Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon osoittautuu raikkaalla tavalla erilaiseksi. Sen päähenkilö on yläkouluikäinen poika, kun yleensä olen viihtynyt melko perinteisten tyttökirjojen ja kuvakirjojen seurassa. Lisäksi kirjassa on tavallisen reaalimaailman  vastapainona fantasiaa ja outoutta, mikä sekään ei kuulu tavanomaiseen luettavaani. 

Peltoniemi kirjoittaa hyvin. Juoni on vauhdikas ja mukaansa tempaava, ja vauhti kiihtyy loppua kohden melkoisen hurjaksi. Pidin tavasta, jolla kirjailija tuo ihan tavallisen nuoren arkielämän kirjaan, ystävyyden, ensi-ihastuksen ujouksineen ja tunteineen. Reaalimaailmaan kuuluu myös välähdykset kolttasaamelaisten historiasta ja mytologiasta. Arki ja historia kietoutuvat fantasiaan ja sen kummiin, kauhua synnyttäviin olentoihin.

Kirja oli ehdolla Topelius-palkinnon saajaksi vuonna 2012. Se valikoitui luettavakseni, kun etsin sopivaa kotimaista kirjaa Helmet-lukuhaasteen fantasiakirjan kohtaan.

      Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon, 153 s.
      Kustantaja: Tammi 2011
      Kansi: Ea Söderberg


KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Kirjakaapin avain, Kirjaston kummitus, RisingshadowTaikakirjaimet,
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (31. Fantasiakirja), 100 suomalaista kirjaa (no 72).

tiistai 10. lokakuuta 2017

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Pitkästä aikaa luin trilleriksi mainitun jännityskirjan, jossa tosin vauhtiin pääseminen kesti aikansa, mutta sitten jalkapatikalla kiidettiinkin Helsingissä melkoista kyytiä Katajanokalta Töölöön ja Kruununhaasta Kamppiin ja takaisin. Kyseessä on Esikoisten lunastus, helsinkiläisen Samuel Davidkinin esikoisromaani viime vuodelta. Kirja on saanut tänä vuonna jatkoa romaanissa Sodomasta pohjoiseen.



Esikoisten lunastus on rikosromaani, jossa Helsingin rikostorjuntayksikön poliisia Leo Askoa uhkaa työn loppuminen, ellei näyttöjä ala syntyä. Onneksi Korkeavuorenkadulla tutkitaan yksi asunto ja onneksi Asko osaa kertoa siitä jotain kiintoisaa esimiehelleen, joskin juutalaisen poliisiystävänsä Daniel Janovskyn salaisella avustuksella. Leo Asko löytää asunnon ovenkarmeista naulanreiät. Ne ovat sellaisella korkeudella,  että Janovsky päättelee karmeissa olleen juutalaiset mezuza-kotelot, vieläpä uskonnollisten juutalaisten. Samaan aikaan Saksan poliisilta saadaan tieto, että sikäläinen antiikin tekstien tutkija on joutunut poliisin seurantaan epäiltynä muinaisesineiden kaupasta ja että muutama tämän hämäräperäinen vieras on parhaillaan Helsingissä. Korkeavuorenkadun asunto liittyy heidän tuloonsa, ja juutalaisyhteyksien huomaaminen tekee Leo Askosta tutkinnan johtajan.

Samuel Davidkinin romaani on melkoinen runsaudensarvi. Jännitysjuoni liittyy juutalaisten aarteeseen, jota saksalainen tutkija ja hänen kanssaan yhteen lyöttäytyneet rikolliset hamuavat. Samaa haluavat New Yorkin uskonnolliset hasidijuutalaiset, vaikkakin aivan eri syistä. Heitäkin on Helsingissä nähty näinä päivinä. Juutalaisuskovan Daniel Janovskyn kautta Leo Asko pääsee perille juutalaisten perimätietona kulkeneesta tarinasta kolmesta erakosta, jotka olivat aikoinaan tulleet Helsinkiin ja joiden hallussa oli ollut tieto kallisarvoisesta aarteesta. Tuon tiedon he olivat välittäneet esikoispojilleen ja nämä taas vuorostaan esikoispojilleen. Tieto sisälsi arvoituksellisessa muodossa ohjeen aarteen luo.

Kirjassa tapahtuu murha, mutta sen selvitys jää sivuosaan aarteen tavoittelemisen rinnalla. Kuka keksii arvoituksen ratkaisun ja ehtii ensin? Minulle kirjassa oli kiinnostavinta se maailma, jonka kirjailija avaa juutalaiseen perimätietoon ja tapakulttuuriin sekä Suomeen saapuneiden juutalaisten historiaan. Helsingin juutalaisen seurakunnan synagoogaa tutkitaan useaan otteeseen, ja siellä käydään loppuhuipennuksen varsin vauhdikkaat, joskin myös väkivaltaiset kahinat. Kirjan juutalainen pohjavire toi mieleeni Harri Nykäsen Ariel-sarjan ja juutalaisen rikoskomisario Kafkan, mutta Davidkinin kirjassa juutalaisuus on isommassa - ja mielenkiintoisemmassa - roolissa.

Osa Leo Askon henkilökohtaista historiaa on niin ikään arvoituksellinen. Hänen räätäli-isänsä on kadonnut pojan ollessa vielä nuori, ja se on jättänyt jälkensä isättä kasvaneeseen poikaan. Odottamattomalla tavalla juutalaisen aarteen etsiminen valottaa isän vaiheita.

Esikoisten lunastus oli minulle mieleistä luettavaa. Se jätti paljon koukuttavia kysymyksiä jälkeensä. Mitä tapahtuu aarteelle? Miten Askon ja hänen asianajaja-naisystävänsä Tuvan suhde kehittyy? Entä saako Asko tietää enemmän isästään? Ihan sarja-ainesta siis - on ihan pakko lukea Davidkinin seuraavakin kirja siinä toivossa, että vastauksia löytyy.

      Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus, 301 s.
      Kustantaja: Johnny Kniga 2016
      Kansi: Martti Ruokonen


KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa Elämä on ihanaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Tuijata
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta), 100 suomalaista kirjaa (no 71).

tiistai 3. lokakuuta 2017

Naisten aakkoset: R

Naisten aakkosissa on vuorossa R. Niin vain kävi, ettei Q-kirjaimesta tullut kirjoitusta. En yksinkertaisesti ole lukenut yhtään kirjaa, jonka olisi kirjoittanut nainen, jonka nimi alkaa Q-kirjaimella. Enkä nettiä selaamallakaan löydä yhtään suosikkia tai henkilöä, johon haluaisin sen kummemmin tutustua. Mutta jotta Q-kirjainkin saa oman kuvituksensa Kate Greenwayn aakkoskuvista, sujautan se tuonne R-osan loppuun.

R-kirjaimella alkavia naisia löytyy kyllä Tarukirjan alkamaan haasteeseen, jossa esitellään suosikkikirjailijoita ja muita kulttuurin edustajia - aakkosjärjestyksessä: "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Minulla kävi Minna Rytisalon kanssa vähän samalla tavalla kuin edellisen suosikkini, Pauliina Rauhalan. Heti ensimmäinen kirja vei mennessään ja nousi suosikikseni. Lempi on lumoava, kauniisti kirjoitettu ja taiten rakennettu kirja

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Ritva Oksanen on upea tulkitsija niin näyttämöllä kuin laulajanakin ja on tehnyt hienoja roolitöitä lavalla ja televisiossa.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Kirjailija Riitta Latvalan kirja Taivaanrantojen maalari odottaa hyllyssäni, ja haluan tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It
        B  Bit It                          L  Longed for It
        C  Cut It                         M Mourned for It
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                         O Opened It
        F  Fought for It             P  Peeped in It
        G Got It                         Q (ei kirjoitusta)
        H Had It
        J Jumped for It

Kuvan tiedot täällä