perjantai 28. huhtikuuta 2017

Seppo Jokinen: Hukan enkelit

Tauon jälkeen luin jälleen yhden Seppo Jokisen aikaisemmista poliisiromaaneista ja huomasin ajattelevani, miten suomalaisenoloisia hänen kirjansa ja henkilönsä ovat. Rikoskomisarioksi edennyt Sakari Koskinen tekee pitkää päivää, pyöräilee töihin Hervannan lähiöstä Tampereen keskustaan, hölkkää vapaa-ajallaan hullun lailla, ja jos juoksulenkki venyy yömyöhään, huolestuu, häiriintyvätkö kerrostalonaapurit suihkun äänistä. Kuulostaa ihan normaalilta suomalaiselta kaupunkiarjelta. Murhatutkinnan ollessa työn alla poliisilaitoksella työtoverit naljailevat hyväntahtoisesti toisilleen purkaakseen paineita. 


Hukan enkelit on Koskinen-sarjan kuudes kirja. Hukantupa-nimisessä palvelutalossa asunut halvaantunut mies löydetään kuolleena, ja suusta löytyneet höyhenet kertovat surmatyöstä ja -tavasta. Talon asukkaita ja työntekijöitä kuulustellaan, mutta se ei tuo valoa tapaukseen. Tilanne pahenee, kun toinenkin liikunta- ja puolustuskyvytön asukas surmataan. 

Väkivaltayksikön poliisit ovat ymmällään, koska kahta surmattua ei näytä yhdistävän mikään muu kuin heidän asuinpaikkansa ja vaikea vammansa. Ehkä siitä löytyykin syy henkirikoksiin? Joku on päättänyt päästää kärsivät lähimmäiset tuskistaan ja sietämättömästä elämästään? Armomurha vaikuttaa olleen ajankohtainen puheenaihe jo vuosituhannen alussa.

Kaikkia mahdollisia puhutetaan, sukulaisia, ystäviä ja kummin kaimoja. Tutkinnan keskellä järjestyspuolen poliisit haastavat Koskisen hölkkämaratonille, ja siellä, metsässä, tasaisen juoksurytmin tahdittaessa askelia ja liikuttaessa aivoja, Koskinen oivaltaa ratkaisun rikosvyyhteen. Esimiestyössään hän tarttuu myös työpaikkakiusaamiseen, joka nakertaa yhden hänen alaisensa itsetuntoa.

Yksityiselämässä Koskinen on eronnut pari vuotta aikaisemmin. Hän tapaa poikaansa Anttia, jonka siviilipalvelus päiväkodissa kohottaa kulmia poliisilaitoksella, mutta jälleen kerran isän työkiireet aiheuttavat isän ja pojan yhteisen kalareissun peruuntumisen. Yksi jos toinenkin tarjoutuu järjestämään Koskiselle sokkotreffit tai ainakin kutsumaan hänet kylään samaan aikaan jonkun mukavan naisen kanssa. 

Hukan enkelit on laadukas ja koukuttava rikosromaani. Se sai Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon vuonna 2002.

Aikaisemmin lukemiani Seppo Jokisen dekkareita: Koskinen ja siimamies, Koskinen ja raadonsyöjä, Koskinen ja pudotuspeli, Koskinen ja taikashow, Koskinen ja kreikkalainen kolmio.


          Seppo Jokinen: Hukan enkelit, 356 s.
          Kustantaja: Karisto 2001
          Muualla: Ritva Sorvali/Kouvolan Dekkaripäivät, Lukemisen ilo

KIRJA on kirjastosta.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (20. Kirjassa on vammainen henkilö), 100 suomalaista kirjaa (no 29)

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Roope Lipasti & Karoliina Korhonen: Elovena-tyttö


Kirjan ja ruusun päivän kunniaksi kävin kirjakaupassa ostoksilla ja sain kaupanpäällisen, Elovena-tytön. Se on tilaustyönä kirjoitettu, Kirjakauppaliiton lahja asiakkaille, kuten aikaisemmat Kirjan ja ruusun päivän kirjat. Niitä on annettu 23.4. päivän tienoilla vuodesta 2012 alkaen.

Tämän vuoden lahjakirjan kirjailijaksi oli valittu Roope Lipasti ja kirjan kuvittajaksi Karoliina Korhonen. Molemmat ovat minulle uusia tuttavuuksia, mutta sen verran olen blogeja ja mainoksia lukenut, että kummankin olen sijoittanut enemmän huumoriosastoon.

Elovena-tyttö on kirja yhdessä taloyhtiössä asuvista suomalaisista sekä talon uudesta asukkaasta, maahanmuuttajasta. Kirja pölläyttelee suomalaisten kliseisiä käsityksiä niin itsestään kuin maahanmuuttajistakin. Voiko olla suomalaisempaa kuin vaaleahiuksinen Elovena-tyttö kauralyhde sylissään? Ja kun sellaisen näkee yksijalkaisen maahanmuuttajan jalantynkään tatuoituna, on varmaa, että näky herättää niin heltyneitä kuin raivostuneitakin reaktioita. Niin totta ja ajankohtaista Suomessa tänään.

Elovena-tytössä on lempeää ironiaa, road tripin veijarihenkeä, ja kaiken kruunaa kirjan loppu, jossa kliseitä näpäytetään. Kirjassa "kotoutuminen" saa aivan uusia merkityksiä. Kirjan lukujen välissä on lyhyitä katkelmia (fiktiivisestä) teoksesta Suomalaisuuden käsikirja ulkomaalaisille, joka sisältää "faktaa" Suomesta ja suomalaisista. Nämä olivat hupaisia paloja.
"Aaltomaljakko ei ole lain mukaan pakollinen suomalaiskodin varuste, mutta kyllä sellainen on hyvä olla, vähän niin kuin palosammutin ja muumimuki." 
"Tuoreimpien tutkimusten mukaan suomalaisten esi-isät ja -äidit olivat konservatiivisia jääräpäitä ja saapuivat pohjoiseen, koska he eivät halunneet sopeutua mukavaan ja leppoisaan elämäntapaan, jollainen on suosittua etelämpänä."
Romaanin juoni on kudottu maahanmuuttajan ja hänen naapureidensa kohtaamisista, mausteena Elovena-tytön metsästystä, sillä hänet, suomalaisen vaalean Marjan, maahanmuuttaja oli jalkansa menetettyään kohdannut ja tämän hän nyt halusi löytää Suomesta.

Roope Lipasti kirjoittaa mukavan humoristisesti ja Karoliina Korhosen sarjakuvamaiset kuvitukset sopivat hyvin tekstin lomaan. Kirja on nopea hotkaista, mutta sisältää pistäviä oivalluksia, joita kannattaa pureskella ennen nielemistä.

Niin, ja minkä kirjan sitten kirjakaupasta ostin? Hankin omaan hyllyyni Luovan kirjoittajan työkirjan. Aion lukea sitä hitaasti ja hartaasti, joten saa nähdä, miten pitkään kuluu, ennen kuin tuon sen blogiin asti.

          Roope Lipasti & Karoliina KorhonenElovena-tyttö, 150 s.
          Kustantaja: Kirjakauppaliitto 2017
          Kirjan kuvitus: Karoliina Korhonen; kannen suunnittelu Noora Iloranta

KIRJA on omasta hyllystä (kaupanpäällinen kirjakaupasta).
MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Jokke ja Tuijata.
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (22. Kuvitettu kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 28), Muuttoliikkeessä - lukuhaaste siirtolaisuudesta ja maahanmuutosta

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Jalmari Finne: Verinen lyhty

Kirjaston uutuushyllystä löytyi kirja, jonka ensipainos on julkaistu 1928. Takakansitekstin mukaan se on "yksi varhaisimmista suomenkielisistä rikosromaaneista". Kun vielä kirjailijan nimi on Jalmari Finne - aivan, se Kiljusten herrasväen Jalmari Finne! - ei kaltaiseni dekkarien ja historian ystävän tarvinnut paljon miettiä, kun kirja jo sujahti lainausautomaatin kautta laukkuun.



Verinen lyhty tarjoaa rikoksen ratkaisua suomalaisen maalaispitäjän malliin. Aika on 1920-luku päätellen romaanin julkaisuajasta ja viittauksista autoilla liikkuviin salakuljettajiin. Peltolan talon ainoa poika Matti ammutaan keskellä maantietä yhtenä lauantaiehtoona aivan Heikkilän talon kohdalla. Matti on Heikkilän Annan sulhanen, talon tuleva vävy siis. Ampujaa ei kukaan näe, vain palvelija Kirsti näkee tumman hahmon juoksevan kyyryssä aitan ja tallin välistä maantielle. Myöhemmin verinen lyhty ja pistooli löytyvät Antti-rengiltä tallista.

Paikalle saapuu virkaintoinen nimismies Yrjö Valve, joka heti alkukuulusteluissa antaa pidättää Heikkilän Antti-rengin. Myöhemmin pidätetään toinenkin henkilö. Heikkilän talon vanhaemäntä ei ole kuitenkaan ollenkaan varma, että nimismiehen päätelmät syyllisestä ovat oikeita. Hän ryhtyy itse pohtimaan asiaa ja keskusteluttamaan talojen väkeä apunaan kummipoikansa Mattilan Kalle, joka veljensä Väinön kanssa tuli ensimmäisenä surman tekopaikalle.

Vuorotellen epäillään milloin ketäkin murhaajaksi, mutta niin nimismiehen kuin vanhanemännän ja Kallen päätelmät osoittautuvat yksi toisensa jälkeen paikkansapitämättömiksi. Vasta kun virkavalta ja talonpoikaisnainen sekä fiksu maalaistalon poika alkavat tehdä yhteistyötä rikollisen kiinni saamiseksi, murhan tekijä ratkeaa.

Jalmari Finne kirjoitti kelpo arvoitusdekkarin parhaiden salapoliisikirjojen hengessä. Talonpoikaismiljöö ja jopa maalaisromantiikka tekevät siitä kuitenkin perin suomalaisen kirjan. Matti Järvisen kirjoittamassa esipuheessa mainitaan, että aikoinaan Jalmari Finne suomensi tukun ranskalaisen Maurice Leblancin kirjoittamia Arsène Lupin -kirjoja, joten lajityyppi oli kirjailijalle tuttu, jos kohta suomalaisia rikosromaaneja oli julkaistu vain vähän1900-luvun alussa.

Salapoliisina maatalon vanhaemäntä ei ole todellakaan niitä tavallisimpia. Toinen erityispiirre kirjassa on, että emäntä on hyvin uskonnollinen, ja hengelliset asiat ovat esille reilusti ja runsaasti emännän pyytäessä Jumalan apua voidakseen toimia totuuden ja oikeuden puolesta. Järvinen nimittää sitä uskonnolliseksi paatokseksi, ja kieltämättä teksti tuntui minustakin paikoin melkoisen paatokselliselta, vaikka samalla oli virkistävää, että myös dekkarissa ihminen voidaan nähdä ruumiin ja sielun lisäksi hengellisenä olentona.

Matti Järvinen on toimittanut Jalmari Finnen kirjaa lisäämällä siihen henkilöluettelon alkuun, korjaamalla painovirheitä ja modernisoimalla kieltä hieman. Ei onneksi kuitenkaan liian paljon, esipuheen mukaan lähinnä kirjoittamalla "pistooli" Finnen käyttämän muodon "pistoli" tilalla ja kirjoittamalla "ennen kuin" Finnen "ennenkuin" tilalla. Tuollaisen nykyaikaistamisen vielä siedän, mutta 20-luvulla kirjoitettu kieli on osa ajankuvaa, josta haluan nauttia uudessakin painoksessa.

Huomaan pohtivani, mitä mieltä olen siitä, että joku ottaa vanhan kirjan, jonka tekijänoikeus on rauennut, toimittaa sitä vähän, julkaisee ja myy. Jokin siinä ajatuksessa häiritsee. Kaupallisuus, josta kirjailija itse ei ole enää hyötymässä. Toisaalta en olisi löytänyt tätäkään kirjaa, jos sitä ei olisi julkaistu uutena painoksena, että kai se on ihan hyvä, että vanhoja kirjoja herätellään uudelleen henkiin ja levitetään uusille lukijoille.

        Jalmari Finne: Verinen lyhty, 191 s.
        Kustantaja: Nysalor 2017, 2. toimitettu painos (1. p. 1928)
        Toimittanut: Matti Järvinen        Kannen suunnittelu: Matti Järvinen

KIRJA on kirjaston hyllyltä.
MUUALLA tämä on löydetty myös Mummo matkalla -blogissa.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 27)

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Eeva Tikka: Haapaperhonen : Novelleja


Olen hiljakseen lukenut Eeva Tikan novellikokoelmaa Haapaperhonen. Sen 14 novellin keskushenkilöinä on "nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ja kaikkia on kuvattu sekä lämpimästi että terävästi" (takakannesta). 

Novellien tunnelma on jotenkin vakava ja surumielinenkin. Monissa pohditaan tai eletään todeksi luopumista, voimien vähenemistä, kuolemaa, tai ainakin jostain tärkeästä ihmisestä tai eläimestä luopumista. Ihmiskuvauksessaan Eeva Tikka on herkkävireinen ja myötäelävä, muutamalla sanalla hän taitavasti antaa aavistaa kulloisenkin henkilönsä mielentilan. Samaa herkkyyttä hänellä on kynässään, kun hän kuvaa luontoa, erityisen paljon suota ja metsää, lintuja, perhosia.

Mielikuvituksellinen kokoelman novelleista on Pelon muistikirjasta, sen näkökulma on pelon. Pelolla on ollut otteensa Emiliasta siitä asti, kun hän oli pieni tyttö, ja se hykertelee tyytyväisenä nyt, kun Emilia on jo ikääntynyt eikä vieläkään uskalla kulkea silloilla. Sitten Emilia kuulee joen rantatöyrään koskikaroista, jotka voi nähdä sillalta. Myös Tarukirjan Margit on kirjoittanut tästä novellista.
Se on ihmisen käsi, hauras ja vahva. Hän itse on kokonaan hauras ja vahva. Hän ymmärtää että olisi vahvempi ilman pelkoaan, ilman minua. Hän katsoo suoraan minuun mietteliäin silmin, ymmärtää jotain, tekee päätöksensä. Hetkeksi kadotan hänet. (Pelon muistikirjasta)
Mieleenjäävä novelli on Ossianin kivi. Perheen kauan sitten kuolleen isän hautakivi on kaadettu eräänä yönä ja samalla kiven päällä ollut kivilintu on kadonnut. Äiti kääntyy vanhemman pojan puoleen asian kanssa, ja tämä keksiikin, kuka teon on tehnyt. Tapahtuman yhteydessä puhutaan ääneen perheen vaietusta salaisuudesta, ja, tässäkin novellissa, hauraasta löytyy sisäistä vahvuutta, joka yllättää ne, joiden vahvuus on ollut vaikenemista.
Isän hautakivi kuului siihen samaan koossapysymisen varustukseen. Luja, periksiantamaton. Aina kirkkaat kultaukset, vaikka kivi oli mustaa graniittia. (Ossianin kivi)
Liikuttavassa novellissa Kentässä Ate kuljettaa vanhan ja auton ajamaksi joutuneen koiransa Jalon haudattavaksi lammen rannalle. Matka upottavan suon taakse mäen rinteeseen, menneitten vuosien yhteiseen levähdyspaikkaan, on pitkä ja raskas, ja kun työ on tehty, Ate pyörii uupumiseen asti suolla etsien rahkasammaleesta kohtia, jotka kantavat hänen painonsa takaisin kotiin. Suo vetää puoleensa, mutta elämässä on vielä keskeneräistä.
Hän totteli ja meni ja istui kuin käskettynä kumpareelle, jäikö jokin asia tässä kesken. Istui siinä kuin koira koiran kaverina sileäkarvaiseksi suostuneena niiden asioiden edessä jotka aina ennen nostivat säkäkarvoja pystyyn. Melkein valmiina anteeksi pyytelemään, rypemään nöyryydessä niin kuin suossa äsken. (Kentällä)
Surumielisessä kokoelman niminovellissa Haapaperhonen eläkkeelle jäänyt tutkija muistaa nuoruuden innostustaan ja unelmaansa, jota ei aivan tavoittanut ja jota nyt kaipaa, kun elämä jotenkin meni toisin kuin oli tarkoitus.
Siellä kapeikosta avartui pieni lahdenpoukama, jonka pohjukasta vedestä nousi korkea jyrkkä kallio. Se yllätti hänet aina, kun se nousi soutuväylän mutkan takaa äkkiä eteen. Se työnsi lähes uhkaavana tieltään lehtimetsän reunustamia rantoja, valoa, kuhankeittäjän laulua jonka täällä muisti monta kertaa kuulleensa. 
Hän souti jyrkänteen tumman kyljen alle, se kimalsi varjoissa kuin hiili ja huokui häneen lämpöä joka pian haihtuisi. Se piteli venettä paikoillaan ja aivan kuin tunnusteli häntä, hänen lujuuttaan, hänen elämänsä mittaa. (Haapaperhonen)
Haapaperhonen ei ole ensitutustumiseni Eeva Tikan tuotantoon, sillä olen lukenut useita hänen teoksiaan ennen blogiaikaa, sekä romaaneja että novelleja. Eeva Tikka on julkaissut niiden lisäksi myös runoja ja satuja, ja hän on saanut kirjoistaan useita kirjallisuuspalkintoja ja ollut Finlandia-ehdokkaana kahdesti. Hän kirjoittaa taitavasti ja kauniisti, luonnossa tapahtuva heijastuu henkilöiden sisäisessä maailmassa ja sen oivalluksissa.

Ompun Novellihaasteeseen saan 14 novellia lisää.

          Eeva TikkaHaapaperhonen : Novelleja, 172 s.
          Kustantaja: Gummerus 2002
          Kannen kuva: Saara Tikka; kannen suunnittelu Liisa Holm

KIRJA on omasta hyllystä, jonne se on löytynyt paikalliselta kirpputorilta.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 26), Novellihaaste 9.11.2016 - 7.5.2017.

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän

Toiseksi flunssaviikon äänikirjaksi lainasin Riikka Pulkkisen romaanin, jolla on merkityksistä raskas nimi: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän. Ehkä nimestä voisi jo päätellä jotain teoksen lajityypistä, mutta sisällönkin puolesta kirja on minusta chick lit -romaani. Kaiken tietävä Wikipedia määrittelee chick litin kaunokirjallisuudeksi, "joka käsittelee modernin naisen elämän ongelmia humoristisesti ja kevyesti".


Kirjassa Iiris Lempivaaralla on elämässään yhtäkkiä iso ongelma, kun hänen kumppaninsa Aleksi seitsemän yhteisen vuoden jälkeen jättää hänet ja kertoo vielä, ettei ole koskaan rakastanut Iiristä. Järisyttävän järkytyksen keskellä on käyttöä kaikille hyville neuvoille, joita koulupsykologina työskentelevä Iiris keksii ajatella. Suklaa ja kenkien shoppailu ovat paikallaan. Parhain apu Iirikselle on kuitenkin keskustelut samassa kerrostalossa asuvan yli 80-vuotiaan Marja-Liisan kanssa. Tämä on viisas nainen ja ehdottomasti sitä mieltä, että tytön on opittava sanomaan "kyllä" silloin, kun itse haluaa sanoa "kyllä", ja "ei" silloin, kun itse haluaa sanoa "ei".

Omaterapia ja muiden neuvot tekevät tehtävänsä, aikanaan, ja Iiris kertoo tästä ajasta elämässään kolmantena alkuna. Kaiken kaikkiaan siis melko tyypillinen chick lit -henkinen nykytytön kasvukertomus omaksi itsekseen.

Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaara on nokkela, ironinen ja hauska. Silti. Ehkei sen kuunteleminen sohvalla kuumeisena tehnyt sille täyttä oikeutta, tai ehkei chick lit vain yksinkertaisesti ole minun genreni. Lainasin ensimmäistä kertaa äänikirjan sähköisten kirjojen Ellibs-kirjastosta, kuuntelin sen tietokoneellani. Hyvin toimi.


      Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän, äänikirja.
      Kustantaja: Otava 2014 (alkuperäinen paperikirja 2013)
      Lukija: Leena Pöysti, MP3, kesto 4 t 47 min

ÄÄNIKIRJA oli laina Ellibs-kirjastosta.
MUUALLA kirjan ovat lukeneet/kuunnelleet Aletheia, Katja/Lumiomena, Linnea, LukuneuvojaNiina T.,
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 25).

Terttu Autere: Sininen hatturasia

Kunnon kevätflunssa ajoi äänikirjojen pariin. Viime syksyn jälkeen autossani ei ole voinut enää kuunnella työmatkakirjallisuutta (!), ja automatkoista on selvästi puuttunut jotain. Taudin kynsissä en päiväkausiin jaksanut lukea, kirjoittamisesta puhumattakaan. Onneksi on äänikirjat, onneksi on kirjastot, ja onneksi äänikirjoja voi nykyisin lainata kirjastosta sähköisesti. Sitäkin kokeilin ensimmäistä kertaa. Kuunneltavaksi halusin jotain kepeää ja viihdyttävää.

Terttu Autereen kirjan Sininen hatturasia kuuntelin ihan perinteisenä äänikirjana. Se kertoo pienen suomalaisen kaupungin ihmisistä yhtenä kesäkuun alun päivänä joskus 1920-luvulla, kun elämä on rauhoittunut suuren sodan jälkeen.

Kirjan tunnelma on kesäisen vanhanaikainen. Aamusta iltaan seurataan, mitä tapahtuu lyseon rehtori Martiskaisen talossa, miten rehtori itse ja miten hänen nuori Inga-vaimonsa viettävät päivänsä. Heidän piikansa tekee suursiivousta ja aina välillä rapisuttaa esiliinan taskussa juuri tullutta Amerikan kirjettä. Hänen hyvä ystävänsä oli muuttanut sinne ja saanut hyvän palveluspaikan isosta talosta.

Muualla kaupungissa lehtori Martti Fager ahkeroi suojeluskuntapäällikkönä, Sonja-vaimo käy vanhempiensa luona asemapäällikön talossa. Sahan esimiehen Bruno Holmin Margit-tytär saapuu lomalle kaupunkiin siitä maalaispitäjästä, jossa hän on työskennellyt talven kansakoulunopettajana. Päivän tapahtumat saavat syvyyttä takaumista, joissa eri henkilöt muistelevat elämänsä aikaisempia käänteitä. Aikanaan on rakastuttu, kosittu ja solmittu onnellisia avioliittoja, jouduttu luopumaan yliopisto-opinnoista kun rahat eivät ole enää riittäneet, ja ennen kuin kesäpäivän aurinko on laskenut mailleen, on yksi mies lyönyt vaimoaan ensimmäisen kerran.

Sininen hatturasia on viehättävä tunnelmapala ajasta, jota ei enää ole. Monet kaupungin henkilöt olivat entuudestään tuttuja Terttu Autereen murhamysteeristä Kuka murhasikaan rouva Holmin?, jonka kirjailija kirjoitti muutama vuosi Sinisen hatturasian jälkeen ja jonka tapahtumat hän sijoitti samaan kaupunkiin ja samoihin seurapiireihin kuin aikaisemman kirjansa, tosin aikaa on välissä eletty 20-luvulta 30-luvulle. Kirjoitin dekkarista sen luettuani, että se on "kodikas ja leppoisa", ja samaa voi sanoa Sinisesta hatturasiastakin.

Kirjailija itse lukee äänikirjansa, ja se on onnistunut ratkaisu. Terttu Auteretta on miellyttävä kuunnella, ja kirjailija nyt ainakin tuntee tekstinsä ja osaa tauottaa, hidastaa ja korostaa sopivissa kohdissa.

      Terttu AutereSininen hatturasia, äänikirja
      Kustantaja: Karisto 2012 (alkuperäinen paperikirja 2011)

      Lukija: Terttu Autere, 1 CD levy MP3, kesto 5 t 31 min.

ÄÄNIKIRJA on kirjastosta.
MUUALLA luettu: Kirjava kukko (kulttuuriblogi), Tuijata
HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (15. Kirjassa harrastetaan, sillä asemapäällikkö Oskar Orell on harrastanut postimerkkeilyä vuosikymmenien ajan), 100 suomalaista kirjaa (no 24), Aistittavat kirjat (kuuloaisti)

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Enni Mustonen: Emännöitsijä

Syrjästäkatsojan tarinoissa Enni Mustonen kertoo Ida Erikssonin elämästä Suomen kulttuurihenkilöiden palveluksessa. Ensimmäisessä osassa Paimentyttö Ida on Topeliuksen perheessä pikkupiikana. Professorin kuoltua Ida pääsee Sibeliuksille, mistä kertoo toinen osa Lapsenpiika. Säveltäjän perheen lähtiessä pitkälle matkalle Italiaan Janne-herra hankkii Idalle paikan taiteilija Albert Edelfeltin emännöitsijänä. 

Itse asiassa ajattelin säästää Emännöitsijä-romaanin vähän tuonnemmaksi, sillä vastahan luin Lapsenpiian. En kuitenkaan malttanut odottaa. Venla Hiidensalon romaani Sinun tähtesi  Albert Edelfeltistä herätti uteliaan kiinnostuksen siihen, millaisen kuvan Enni Mustonen rakentaa kansallistaiteilijasta.

Emännöitsijä on selkeästi kirja Ida Erikssonista ja hänen arjestaan eikä Albert Edelfeltistä, mutta sen verran läheltä hän isäntäänsä seuraa ja tästä huolehtii, asuuhan hän tämän atelieerihuoneistossa, että pakostakin taiteilijasta piirtyy muotokuva (!). Idan tullessa Edelfeltin palvelukseen Helsingin Elisabetinkadulle (nykyinen Liisankatu) on vuoden 1900 syksy, ja Albert-herra on 46-vuotias.

Idan silmin nähdään taiteilija siis vain hänen viimeisinä vuosinaan, kun taas Venla Hiidensalon kirjassa hänen elämäänsä tarkastellaan nuoruudesta viimeiseen hengenvetoon. Voisi siksi laittaa iän piikkiin sen, että Albert Edelfelt tuntuu Mustosen kirjassa melkoisesti seestyneemmältä kuin Hiidensalon romaanissa. Toki hän on edelleenkin viinaan ja naisiin menevä, juhlii ankarasti ystäviensä Pekka Halosen, Janne Sibeliuksen, Erik Järnefeltin, Juhani Ahon ja joidenkin muiden kanssa, ja saa siksi ankaria sairaskohtauksia, jolloin lääkäri määrää hänet vellikuurille.

Mutta ehkä seestyminen ei ole pelkkää iän tuomaa rauhoittumista. Hiidensalo päästää katsomaan Albert Edelfeltin mielen syövereihin, mies on vimmainen ja ahdistunut, omien intohimojensa, painajaistensa ja vapaudenjanonsa riivaama. Mustosen Albert Edelfelt on valoisampi, säätyläisperheen poika, hienostunut ja hyväkäytöksinen, emännöitsijälleen kohtelias ja ystävällinen. Hän on ansainnut taiteellaan sen verran varoja, että pystyy elämään mukavasti ja maksamaan Idallekin hyvän palkan. Albert-herran matkustellessa ulkomailla Ida auttaa Edelfeltin äidin ja sisarten taloudessa Aleksanterinkadulla sekä taiteilijan vaimon luona Espoon Kilossa. Kesät vietetään Haikkoossa, jonka talossa ja puutarhassa riittää työtä.

Taiteilija Albert Edelfelt on perso naiskauneudelle, ja hänellä on voimakas vaikutus kohtaamiinsa naisiin. Välttyykö Idakaan hänen lumoukseltaan, kun he asuvat samassa huoneistossa? Kun taiteilija kuolee vain 51-vuotiaana, Ida sanoo itsensä irti ja matkustaa Topeliuksen Eva-tyttären perheeseen Ruotsiin. Ida haluaa päästä pois Helsingistä, mutta muutenkin Suomesta muutetaan paljon länteen noina aikoina. Osa lähtee Ruotsiin pakoon Suomeen kohdistuvia venäläistämistoimia, osa taas Amerikkaan leveämmän leivän äärelle ja pakoon armeijan kutsuntoja kuten Ungerin sisarukset Naema ja Johan, Idan naapurit Elisabetinkadulta. Minusta on kiinnostavaa, että yksi Mustosen kirjaansa varten käyttämistä lähteistä on Liisankatu 27:sta kirjoitettu talohistoriikki. Siksi saattaa hyvinkin olla, että talon ihmiset saavat hahmonsa kirjassa ihan oikeannimisinä.

Mainiota historiallista ajankuvaa taas kerran. Erityisellä mielenkiinnolla seurasin Idan heräävää kiinnostusta taiteeseen ja lukemiseen, kun hän kävi Ateneumin taidenäyttelyissä ja lainaamassa kirjoja Kansankirjastosta Rikhardinkadulta. Jossain vaiheessa isännän ollessa ulkomailla Idan aika käy pitkäksi, mutta joutilaisuus on hyvästä: Ida huomaa haluavansa opiskella johonkin ammattiin, jolloin voisi tehdä muutakin kuin olla herrasväen piikana. Haave ei ehdi toteutua tässä kirjassa, mutta ehkä seuraavassa osassa Ruokarouva, joka ilmestyi viime vuonna. 

        Enni Mustonen: Emännöitsijä : Syrjästäkatsojan tarinoita III, 447 s.
        Kustantaja: Otava 2015
        Kannen suunnittelu: Timo Numminen
        Kannen kuva: Otavan kuva-arkisto

KIRJA on kirjastolaina.

MUUALLA se on luettu blogeissa Amman lukuhetki, Elämä on ihanaa, Kirjakaapin avain, Kirjasähkökäyrä, Kirjoihin kadonnut, Kulttuuri kukoistaa

HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 23)

maanantai 3. huhtikuuta 2017

Kuukauden Tiina: Tiina saa suukon


23. Tiina-kirjassa puhutaan suukoista. Viisivuotias Tinttamari haluaa tietää, miksi aikuiset suukottelevat toisiaan. Tiina haluaa tietää, mitä Juha sanoi ja teki, kun Leila antoi Juhalle suukon. Ja Juha haluaa tietää, haluaako Tiina suukon. 

Suukkokeskustelut käydään saarella, jonne on lähdetty viikon retkelle. Juhan aikuinen Kake-serkku on menossa telttailemaan morsiamensa kanssa ja kutsuu Juhan ja Tiinan mukaan. Kaikkien ihmeeksi Tiina saa vanhemmiltaan luvan lähteä, mutta koko suunnitelma meinaa romuttua, kun Tinttamari uhkaa karata, ellei pääse mukaan. Lisäksi hän haluaa ottaa mukaan lastentarhakaverinsa Valton. Kake on reilu: Tinttamari on reipas ja kävelee hyvin, joten hän pääsee saareen, mutta Valto päätetään jättää kotiin, koska hän saattaisi pelätä.

Ennen saariretkeä ehtii kuitenkin tapahtua yhtä sun toista. Matti kutsuu luokkakaverinsa Tiinan ja Leilan kotiinsa juhliin, koska ei saanut yhtään nelosta todistukseensa. Yllättäen hän kutsuu myös Juhan sekä talon lapsista Elvin ja Kallen, joita ei koskaan kutsuta minnekään. Juhlat ovat naamiaiset, mikä ensin pelästyttää muut kuin vaatteita rakastavan Leilan, mutta aika vaivattomasti jokaiselle löytyy sopiva asu. Tiina pukeutuu mustissa trikoissa Mölliksi ja miukuu ja mouruaa rooliinsa sopivasti. Saapa hän käyttää kissankynsiäkin, ennen kuin ilta on ohi.

Kissankynsistä saa verinaarmut poskeensa eräs naamiaisiin tullut vieras poika, joka vie Tiinan tanssiin ensin Matilta ja sitten Juhalta. Näillä on ollut jatkuvaa keskinäistä kiistaa Tiinan suosiosta, nyrkitkin ovat joskus heiluneet, mutta yhteinen vihollinen saa pojat paiskaamaan kättä toisilleen, mistä erityisesti Tiina on iloinen.

Anni Polvan Tiina saa suukon -kirja julkaistiin 70- ja 80-lukujen taitteessa, ja siihen maailman aikaan Suomi kansainvälistyi kovaa vauhtia. Niinpä kirjassa Velin on tarkoitus lähteä Englantiin kielikurssille kahdeksi kuukaudeksi, ja Tiina miettii, että Juhan kanssa he puhuvat urheilusta tai pohtivat "mitä voisivat tehdä, niin että saisivat maitojauherahoja Kamputsean ja muiden maiden laihoille lapsille".

Tiina on kirjasarjassa vakuuttunut siitä, että tytöt ovat yhtä hyviä ja pärjäävät siinä missä pojatkin, mutta ihmeen mukautuvainen hän on aikaisemmissa kirjoissa ollut Juhan perinteisiin käsityksiin naisten ja miesten keskinäisistä rooleista. Olipa hän valmis uhraamaan haaveensa näyttelijän urastakin Juhan tähden aikaisemmassa sarjan kirjassa Tiinastako näyttelijä. Nyt Tiinasta on tullut entistä itsenäisempi, hänellä on selkeät ajatukset siitä, miten hän aikuiseksi naiseksi kasvettuaan haluaa elämänsä järjestyvän:
"Ai niin, siitä naimajutusta. Sitä minä vaan, kun sinä sanoit että minun on pestävä sinun housusi, niin en minä mitään pese, kun minä olen myös töissä. Molemmat pesee omat vaatteensa, kun molemmat ansaitsee rahaakin."
Tiina-sarjan edellinen kirja: Tiina ei löydä Tinttamaria.

        Anni Polva: Tiina saa suukon, 158 s.
        Kustantaja: Karisto 1998, 9. painos (1. painos 1980)

KIRJAN lainasin kirjastosta.

HAASTEET: 
Ajattomia satuja ja tarinoita (lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkoja)
Helmet-lukuhaaste 2017 (25. Kirja, jossa kukaan ei kuole)
100 suomalaista kirjaa (no 22)

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Naisten aakkoset: K

Naisten aakkosissa on vuorossa yhdestoista kirjain, K. Tarukirjan aloittamassa haasteessa "... etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

K on jälleen helpompi kirjain, suosikkeja löytyisi useampikin, mutta valitsen heistä tällä kertaa Eeva Kilven. Hiljattain luin hänen hienon esikoiskirjansa, novellikokoelman Noidanlukko.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Tänään vastaus ei voi olla kukaan muu kuin Inari Krohn, kävin nimittäin iltapäivällä hänen upeassa retrospektiivisessä näyttelyssään Lähellä ja kaukana Riihimäen taidemuseossa. Näytteille on asetettu noin 100 teosta 1960-luvulta tälle vuosikymmenelle. Taidan käydä vielä uudelleen, ennen kuin näyttely päättyy. Taiteilija itse on paikalla esittelemässä näyttelyään pääsiäisen jälkeen lauantaina.  

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Haluaisin tutustua paremmin Inari Krohnin sisareen, kirjailija Leena Krohniin, jolta olen lukenut vasta pari kirjaa, viimeksi tiivistunnelmaisen ja kiintoisan teoksen Erehdys. Haluaisin nostaa esille myös Inari ja Leena Krohnin serkun, näyttelijä Heidi Krohnin, jonka roolitöistä olen pitänyt paljon niin televisiossa kuin elokuvissakin. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie     
        B  Bit It     
        C  Cut It     
        D  Dealt It
        E  Eat It
        F  Fought for It
        G Got it
        H Had it
        I (no rhyme)
        J Jumped for it