torstai 31. maaliskuuta 2016

Marjut Helminen: Appelsiinilehto

Marjut Helmisen esikoisromaani Appelsiinilehto avaa monta ikkunaa. Yksi niistä on auttamiseen ja auttajiin, toinen pakolaisuuteen ja kolmas Lähi-idän konfliktin keskellä eläviin palestiinalaisiin.



Ikkuna auttamiseen avaa Sini, suomalainen sairaanhoitaja, joka on vuosikymmenten ajan tehnyt sairaanhoitajan töitä, ansainnut rahaa, säästänyt ja sitten ottanut lomaa tai vapaata voidakseen lähteä johonkin maailman kriisipesäkkeistä, auttamaan, hoitamaan haavoittuneita ja sairaita. Vuonna 1982 hän oli Libanonissa sisällissodan aikana, tapasi siellä palestiinalaisen lääkärin Alin, rakastui ja meni naimisiin. Punaisen puolikuun sairaalaa pommitettiin, eikä Alista jäänyt mitään jäljelle. 

Vuosi 2008 on lopuillaan, ja Sini on pakannut jälleen kerran laukkunsa, nyt lentääkseen Israeliin. Hän on menossa Länsirannalle Ramallahiin opettaakseen hoitotiedettä yliopistossa. Ennen kuin opetus käynnistyy, alkaa Gazan sota, ja Sini liittyy Punaisen puolikuun ryhmään, joka lähtee sinne auttamaan haavoittuneita.

Gazassa tilanne on paha, autettavia paljon, hoitohenkilökunta kovilla. Sini uupuu ja lähetetään takaisin Ramallahiin. Aina kun mahdollista hän kirjoittaa Suomeen sähköpostia ystävälleen Fuadille. 

Fuad avaa ikkunan pakolaisuuteen. Hän on Suomen palestiinalainen, kristitty, joka pakeni Beirutista Helsinkiin vaimonsa kanssa vuonna 1982, koska heidän henkeään uhattiin. Se oli Fuadille jo toinen pako. Hänen vanhempansa olivat joutuneet lähtemään Länsirannalta Libanonin pakolaisleirille pojan ollessa sylivauva. Fuadin ja Leilan lapset ovat syntyneet Suomessa, mutta yhä vielä, 26 vuotta myöhemmin, Leila-vaimo kieltäytyy opettelemasta suomea, koska Suomessa ollaan vain väliaikaisesti. Kumpikin opiskeli Libanonissa yliopistossa, Helsingissä Fuad ajaa taksia ja puhuu asiakkailleen suomea. Öisin hän on jälleen Beirutissa.
"Toistuva painajainen tunki öisin uniin, pesi kitkerällä hapolla hänen kasvonsa, tonki kovakouraisesti korvia, repi korvalehtiä ja hiuksia, työnsi murikoita puristamaan keuhkoja, hakkasi sydämen hillittömään jyskeeseen ja kiskoi hien ihon pintaan. Ei auttanut, että heitti peiton syrjään. Ei auttanut, että riisui yöpuvun. Ei auttanut, että nousi kävelemään olohuoneeseen. Hän oli alkanut nimittää sitä Mustaksi. Sen tullessa oli vain mustaa, pohjatonta mustaa."
Marjut Helminen kuvaa taidolla ja eläytyen pakolaisten, maahanmuuttajien, tuntoja. Fuadin nuorin lapsi kysyy, miksi vanhemmat olivat lähteneet Libanonista. Sitä kysymystä Fuad on pelännyt, sillä lähtöön liittyy hänellä nöyryyttävä muisto, joka on synkistänyt hänen elämäänsä ja avioliittoaan kaikki nämä vuodet. 

Kolmas kirjan ikkunoista avautuu tavallisten palestiinalaisten elämään Ramallahissa Länsirannalla sekä sotaan Gazan kaistaleella vuodenvaihteessa 2008-2009. Ihmiset ovat vieraanvaraisia ja sukurakkaita, mutta elämä on vaikeaa saarretulla alueella. Sodan aikana siviilit joutuvat kärsimään, ei ole ruokaa eikä lääkkeitä, ja auttamaan tullut Punaisen puolikuun tiimikin on ahtaalla, haavoittuneita ja muuten sairaita riittää.

Sota on julma heikoimmille, ja Marjut Helminen antaa romaanissaan äänen palestiinalaisille kertoa siviilien kärsimyksistä ja vaikeuksista. Heitä kohtaan ei voi kuin tuntea myötätuntoa. Silti en voi olla miettimättä sodan toisen osapuolen näkökulmaa, saarron ja sodan laukaisseita tekijöitä. Kirjailija toteaa henkilöidensä sanoin, ettei helppoa ratkaisua palestiinalaisten asiaan ole, ei löydetty sellaista pysyvää rauhaa, jonka ehdot kaikki osapuolet hyväksyisivät.

Fuadin isän suvulla on edelleen appelsiinilehto Länsirannalla. Vasta sen näkemisestä alkaa Fuadin paraneminen. Sinin ei käy matkallaan yhtä hyvin.

Marjut Helminen on sijoittanut esikoisromaaninsa paikkoihin, joihin ei tehdä turistimatkoja, mutta toimttajan työssään hän on varmasti matkustanut siellä, missä uutisoidaan sodista ja katastrofeista. Hän on punonut  levottomuuksista, niistä paenneista ja niihin apuun lähtevistä kiinnostavan kirjan, joka on kirjoitettu eläytyen ja ilmeikkäästi. Appelsiinilehdon sisäkannen teksti esittelee kirjailijan toimittajaksi, joka on "erikoistunut ihmisoikeuksiin, kehitysyhteistyöhön ja sosiaalipolitiikkaan". Se näkyy kirjan sisällössä.

     Marjut Helminen: Appelsiinilehto, 283 s
     Kustantaja: Minerva 2016
     Kansi ja taitto: Taittopalvelu Yliveto Oy

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Arja/Kulttuuri kukistaa, Evaria/Evarian kirjahyllyKaisa Reetta, Leena Lumi, Talentia-lehti

HAASTE: Appelsiinista saan uuden kasvin Ainon Kirjaherbario lukuhaasteeseen.

tiistai 29. maaliskuuta 2016

Neljä kertaa Lehtolainen

Olen viime aikoina kuunnellut Leena Lehtolaisen rikosromaaneja työmatkoillani. Neljä kuunneltua teosta on osoittanut, miten hyvin hänen kirjansa sopivat kuunneltaviksi. Yksi syy on hänen sujuva ja konstailematon kielensä ja tekstin juoksutuksensa, jota on helppo seurata, vaikka katse seuraa samaan aikaan tiiviisti liikennettä. Lisäksi kirjoissa on henkilöitä sopivan rajallinen määrä ja heidät esitellään lukijalle, siis kuuntelijalle, vähitellen. Niin paljon kuin pidänkin Agatha Christien dekkareista, niiden kuunteleminen äänikirjoina on melkoisen työlästä, sillä tyypillisesti hän tuo koko epäiltyjen kavalkadin romaaninsa alkulukuihin, ja minusta tuntuu hankalalta pitää henkilöt ja nimet yhdessä kirjan alkupuolella, kun äänikirjan selaaminen ei ole kovin kätevää.

Kuuntelin peräkkäin Lehtolaisen Maria Kallio -sarjan neljä ensimmäistä romaania, en tosin ilmestymisjärjestyksessä, mutta kun päähenkilö on entuudestaan tuttu, järjestyksestä poikkeaminen ei ollut ongelma. Sarjan kirjoissa on kussakin oma itsenäinen rikostapauksensa, mutta Maria Kallion siviilielämä jatkuu ja ihmissuhteet kehittyvät kirjasta toiseen. 

Tässä luonnehdin lyhyesti kuuntelemani dekkarit.


Ensimmäinen murhani alkaa Maria Kallio -sarjan. Heri ensimmäisestä kirjasta lähtien sarjassa on yhteisiä piirteitä, jotka toistuvat kirjasta toiseen, siis visaisten murhatutkimusten lisäksi. Jokaisessa kirjassa on ainakin yksi kissa yhtenä sivuhenkilönä. Ja jokaisessa kirjassa Maria Kallion yksityiselämä ja ihmissuhteet ovat tärkeässä osassa, hän miettii paljon ihmiselämän arkisia kysymyksia, sukulaissuhteita ja naisen elämää.

Ensimmäistä murhatapausta tutkiessaan Maria Kallio on töissä kesälomasijaisena Helsingin rikospoliisissa. Hänet hälytetään Vuosaareen tutkimaan nuoren miehen kuolemaa. Joukko opiskelijoita oli kokoontunut osakunnan kuoron jäsenen huvilalle harjoittelemaan, ja isäntä oli löytynyt aamulla kuolleena merestä.

Maria Kallio huomaa tuntevansa osan kuorolaisista omalta opiskeluajaltaan. Se tekee rikostutkimuksesta vaikeaa, hän joutuu kuulustelemaan ja epäilemään ihmisiä, jotka ovat hänen ystäviään. Tutkinta laajenee pelkästä pikaistuksissa annetusta iskusta huumeisiin ja ihmiskauppaan. Kallio selvittää tapauksen intuitionsa, päättelykykynsä ja ahkeran poliisityön tuloksena. Tapausta tutkiessaan hän myös tutustuu Antti Sarkelaan, yliopistolla työskentelevään matematiikan laitoksen assistenttiin, joka oli surmatun hyvä ystävä ja pitkään häilyi epäiltyjen kirjoissakin.


Päällys: Markko Taina
Harmin paikka -romaaniin pääsee itsensä Agatha Christien luoma Hercule Poirot'n hahmo, kun Maria Kallio tuntee tarvitsevansa belgialaisetsivän harmaita aivosoluja. Itse asiassa hän ratkaisee murhatapauksen mietittyään, miten Poirot menettelisi tilanteessa.

Harmin paikassa Maria Kallio ei työskentele poliisina, vaan vastavalmistuneena asianajajana asianajotoimistossa Espoossa. Kun hänen lähipiirissään tapahtuu murha ja Antin, poikaystävän, siskon miehen veli pidätetään, Maria pyydetään pidätetyn asianajajaksi. Hän on vakuuttunut siitä, ettei Kimmo ole syyllinen, ja poliisi hänessä nousee pintaan, kun hän päättää selvittää, kuka murhan teki. Asia saa lisää kierrettä, kun Maria vakuuttuu siitä, että Kimmon puolitoista vuotta aiemmin kuollut sisko ei tehnytkään itsemurhaa, vaikka kaikki niin uskoivat, vaan hänet surmattiin.

Asiat etenevät myös Maria Kallion yksityiselämässä. Hän muuttaa kesäksi Antin kanssa tämän vanhempien taloon Tapiolaan, ja pari miettii tulevaisuutta yhdessä.


Päällys: Markko Taina
Kolmannessa kirjassa Kuparisydän Maria Kallio palaa työttömyysjaksolta poliisin tehtäviin, tällä kertaa puoleksi vuodeksi kesänimisnaiseksi lapsuudenaikaiseen kotikaupunkiin Arpikylään Pohjois-Karjalaan. Maria Kallion rauhallinen pikkukaupunkielämä saa tylyn lopun, kun hänelle tuttu taiteilija löydetään kuolleena kuparikaivoksen tornin juurelta. Kuten edellisessä kirjassa kaikki epäillyt ovat Marialle tuttuja, heidän joukossaan nuoruuden ihastus Johnny, joka saa sydämen vieläkin pamppailemaan, ja kuolleen taiteilijan veli Jaska, joka oli aikoinaan Marian bändikaveri. Tapaus on kinkkinen, toinenkin tuttu surmataan, ja tehtävä melkein koituu Marian oman pään menoksi. 

Nimisnaisen yksityiselämä on kirjassa varsin runsaasti esillä, mikä rikastuttaa Maria Kallion henkilökuvaa. Poikaystävä Antti on ollut Amerikassa jo muutaman kuukauden. Suhde mietityttää Mariaa. Antti haluaisi perustaa perheen, Mariaa pelottaa sitoutuminen. Arpikylässä asuvat Marian opettajavanhemmat, joiden mökillä saa hyvää ruokaa ja makoisat löylyt. Ja asuinpaikaksi sijaisuuden ajaksi Maria saa Pentti-sedän talon maalla, kun setä itse on sairaalassa toipumassa sydänkohtauksesta. Sedän Mikko-kissa tulee asunnon mukana.


Päällys: Markko Taina
Tähän mennessä jokaisessa sarjan kirjassa Maria Kallio on ollut eri paikassa työssä. Neljäs romaani, Luminainen, ei ole poikkeus, sillä vielä Arpikylässä ollessaan Maria saa työtarjouksen Espoon poliisista. Naispoliisina hän saa kutsun tulla kertomaan poliisin työstä Rosbergin kartanoon Nuuksioon, se toimii naisten terapiakeskuksena, jonne miehiltä on pääsy kielletty. 

Jonkin ajan kuluttua yksi naisista katoaa ja löytyy metsästä jäätyneenä. Maria Kallio työtovereineen tutkii tapausta, ja selvittelyissä hän törmää niin tunnettuun runoilijaan, lestadiolaisyhteisöön ja heidän elämäntapaansa kuin astroterapeuttiinkin. 

Yksityiselämässä Maria ja Antti vihitään heti kirjan prologissa. Keskustelut eri lailla uskovien ihmisten kanssa laittavat Maria Kallion miettimään, mikä hänen oma suhteensa on uskontoon.

Luminainen palkittiin vuonna 1997 Suomen Dekkariseuran Vuoden Johtolanka -palkinnolla.

Suosittelen Leena Lehtolaisen Maria Kallio -sarjaa kenelle tahansa, joka kaipaa mutkatonta, hyvin kirjoitettua, viihdyttävää poliisiromaania, jossa arvoitusdekkarin hengessä ratkaistaan murhia ja jossa poliisi elää tavallisen työssä käyvän suomalaisen naisen arkea. Onneksi kirjoja on lisääkin äänikirjoina.


ÄÄNIKIRJAT ovat kirjastolainoja.

Leena Lehtolainen: Ensimmäinen murhani, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2006 (alkuperäinen painettu kirja 1993)
Lukija: Erja Manto, 7 CD-levyä, 7 h 48 min

Leena Lehtolainen: Harmin paikka, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2007 (alkuperäinen painettu kirja 1994)
Lukija: Erja Manto, 7 CD-levyä, 7 h 48 min

Leena Lehtolainen: Kuparisydän, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2007 (alkuperäinen painettu kirja 1995)
Lukija: Erja Manto, 7 CD-levyä, 8 h 19 min

Leena Lehtolainen: Luminainen, äänikirja
Kustantaja: Tammi 2009 (alkuperäinen painettu kirja 1996)
Lukija: Erja Manto, 1 MP3-CD, 11 h

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Tommi Kinnunen: Lopotti


Löytövaaran Helena on 9-vuotias, kun hänet viedään Kainuun selkosilta Helsinkiin sokeainkouluun. Hän ei anna anteeksi isälleen sitä, että tämä hylkäsi hänet, mutta oppii - ja opetetaan - pärjäämään elämässä. Hänestä tulee kysytty pianonvirittäjä, jolla on absoluuttinen sävelkorva. Kun Helena ikääntyneenä sairastuu, hän ei suostu muuttamaan veljensä Johanneksen tykö Kainuuseen, vaikka veli ja tämän perhe on ollut tärkeä hänelle, kiinnekohta varhaislapsuuden ihmisiin ja paikkoihin. Hän ei suostu autettavan rooliin.

Jos Helena päättää pärjätä ja elää omanlaisensa elämän, opettelee tunnistamaan sen mitä itse haluaa, niin tekee Tuomaskin, Johanneksen nuorin poika. Hän hakeutuu opiskelemaan mahdollisimman kauas kotikylästä länsirannikolle, etsii, kokeilee ja pettyy. Viimein Tuomas löytää rohkeuden elää sellaista elämää kuin sisimmässään haluaa.

Helena ja Tuomas, täti ja veljenpoika, löytävät toisensa, neljäntienristeyksestä etelään lähteneet. Tommi Kinnunen kertoo toisessa kirjassaan Lopotti heidän tarinansa. Se on kirja rohkeudesta elää, erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä, perheestä sekä suvun salaisuuksista. Suku milloin kantaa ja milloin tukahduttaa, alusta loppuun, kehdosta hautaan. Kinnunen luotaa syvälle sitä merkitystä, mikä Helenan ja Tuomaksen juurilla on ja miten monin sitein heidät on kiinnitetty perheeseensä ja sen menneisyyden haavoihin ja arpiin. Kainuun kodissa he ovat aina lapsia. Helena kertoo viimeisestä vierailustaan vanhan äitinsä luo:
"Joka kerta kotiin tullessa huomaa hylkäävänsä jotain itsestään ja omaksuvansa sellaista, mitä on ollut muttei ole enää. Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa, totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet kuitenkin johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi."
Erityisesti ihailen Tommi Kinnusen taitoa asettua erilaisten ihmisten ihon alle, niin taitavasti hän kuvaa maailmaa erityisesti Helenan kautta. Rakenteeltaan kirja on monikerroksinen, kukin luku on kirjoitettu joko Helenan tai Tuomaksen näkökulmasta, ja aikatasot vaihtelevat lapsuudesta aikuisuuteen ja vanhuuteen. Lukija saa olla valppaana, mille aaltopituudelle kunkin luvun alussa itsensä asettaa, mutta Helenan luvut tietää heti runsaista kuulo-, haju- ja tuntoaistimuksista.

Lopotti on itsenäinen kirja, mutta myös jatkaa Kinnusen esikoisen  Neljäntienristeys (2014) henkilöiden elämää. Siinä Helena on vielä lapsi. Minulle sopi hyvin, että olin lukenut aikaisemman kirjan ensin, sillä se taustoitti Lopottia mukavasti, ja muuten olisi jotkin asiat mennyt sivu suun, jääneet ymmärtämättä.

Hienoa tekstiä kummassakin kirjassa, tarinat ovat koskettavia, paikoin traagisia. Hieno yksityiskota on sekin, että kirjan kannessa on pistekirjoituksella sommiteltu kustantajan nimi. Tai siltä se ainakin minusta näyttää.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

      Tommi Kinnunen: Lopotti, 368 s
      Kustantaja: WSOY 2016


torstai 17. maaliskuuta 2016

Naisten aakkoset: A


Nyt on sen verran monta kirjaa vielä vaiheessa, että tartunpa välipalana Tarukirjan aloittamaan avoimeen haasteeseen. Siinä etsitään naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella, ja vastataan kolmeen kysymykseen. Niillä nostetaan esiin muitakin kultuurin edustajia kuin kirjailijoita. 

Pitemmittä puheitta käyn aakkosten ensimmäisen kirjaimen kimppuun:

1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ensimmäisenä tulee mieleeni Jane Austen. Ylpeys ja ennakkoluulo ravistelee raikkaasti ajalle tyypillisiä käsityksiä naisista ja sisältää nokkelaa sanailua ja huumoria. Pitäisikin lukea kirja uudelleen.

2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Oivoi, muut kulttuurinalat ovat minulle tuntemattomampia, tässä on haastetta. Sanotaan muotoilija Anu Pentik, pidän kovasti hänen suunnittelemistaan astioista.

3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Kovasti kiinnostaisi tutustua näyttelijä Ida Aalbergin elämään ja historiaan: miten tavallisen ratamestarin tytöstä Janakkalan Leppäkoskelta tuli ulkomaillakin esiintynyt näyttelijä. Jospa kesällä käväisen Ida Aalberg -museossa? Sitä ennen voisin lukea Ritva Heikkilän vuonna 1998 ilmestyneen elämäkerran Ida Aalberg - Näytttelijä Jumalan armosta.

Etenen haasteessa hitaasti, ehkä kerran tai pari kuukaudessa on sopiva tahti. Tähän linkitän B-kirjaimen vastaukseni.



Löysin Wikimediasta hauskan englanninkielisen aakkoskuvasarjan, jota käytän haasteen kuvituskuvina. Sarja alkaa A:sta, "Apple Pie". Linkistä löytyy lisää tietoja kuvasta.

Sarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. 

*** *** 

Muita haasteeseen liittyneitä ja heidän A-kirjaimen naisiaan löytyy blogeista
Kirjojen kamari
Oksan hyllyltä
Sheferijm - Ajatuksia kirjoista!

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö

Kun 17-vuotias Jonna Moe huikkaa vanhemmilleen eteisessä ja kertoo lähtevänsä Louisen luo, vanhemmille ei ole aavistustakaan, mitä on tapahtumassa. Kun Jonnaa ei kuulu kotiin eikä hän ole ollut Louisellakaan, Magnhild ja Jon Moe huolestuvat ja ilmoittavat poliisille tyttönsä katoamisesta.

Sen yön vanhemmat istuvat olohuoneessa ja tuijottavat ikkunasta ulos pihatielle, jota pitkin Jonna tulisi kotiin. He istuvat tai seisovat samalla tavalla seuraavat illat ja yöt, sitten viikot ja kuukaudet. Poliisi etsii Jonnaa aikansa, mutta ainoa havainto tytöstä on sillalta, jota opettaja näki hänet ylittämässä katoamisiltana.

Karin Fossum on mestari kirjoittamaan psykologista jännitystä, ja vaikka Marraskuun neljännen vastainen yö ei olekaan mielestäni rikosromaani, taustalla häilyvä rikoksen todennäköisyys tai mahdollisuus on siinä vahva elementti. 

Kirjan psykologinen jännite tulee siitä, mitä Jonnan katoaminen tekee hänen vanhemmilleen. Miten selviää äiti, joka on tottunut aina järjestämään, hoitamaan ja päättämään kaiken, kun ei olekaan mitään, mitä hän voi tehdä? Miten selviää isä, joka on hiljainen, rauhallinen ja tottumaton puhumaan sisäisistä tunnoistaan, kun hänen mielikuvituksensa luo kauheita kuvia siitä, mitä Jonnalle on voinut tapahtua?

Puolisot ajautuvat yhä etäämmälle toisistaan. Kauheitten mielikuvien rinnalla nousee ahdistavia ajatuksia siitä, että jos Jonna onkin lähtenyt heidän takiaan. Koska he ovat olleet huono isä tai huono äiti, eivät ole osanneet nähdä jotain, jonka Jonna on yrittänyt kertoa heille.

Piinaavat kuukaudet kuluvat. Tulee Jonnan kahdeksastoista syntymäpäivä. Äiti haluaa pitää muistotilaisuuden kirkossa ja samaan aikaan kutoo villapuseroa Jonnalle tämän lempiväreistä. Kauheitten mielensisäisten kuvien rinnalla isä tietää, että Jonnan palatessa hänen ensimmäiset sanansa olisivat: Minä tiesin, että sinä tulisit takaisin.

Kun vuosi on kulunut, Magnhild ja Jon Moe ovat kumpikin tahoillaan tulleet ratkaisuun parisuhteessaan, ja he puhuvat siitä marraskuun neljännen päivän iltana. Siitä illasta tulee käänne, jossa kumpikin joutuu kohtaamaan oman elämänsä ja avioliittonsa kipukohtia. Käänteen lopputulema jää kirjassa avoimeksi, lukijan oman ajattelun varaan, mutta kirjan loppu antaa toivoa.

Karin Fossum on yksi lempidekkaristeistani ja olen ihastunut hänen Konrad Sejer -sarjaansa, josta olen lukenut kaikki sarjan alkupään kirjat. Vain viimeisimmän, Carmen Zita ja kuolema, olen lukenut blogiaikana. Marraskuun neljännen vastainen yö on jännittävä ja ahdistava, siinä keskiössä ei ole rikoksen ratkaisu, vaan vanhempien tuska ja suru, heidän sisäiset ja keskinäiset jännitteensä, joita Fossum kuvaa taidolla ja ymmärtäen. Ja kyllähän lukijaa jännittää, selviääkö se, mitä Jonnalle oikein tapahtui.

KIRJAN lainasin kirjastosta.

MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Cilla In Wonderland ja Kirjoitan ja luen, siis olen ja Kuristava kirsikka - lukupäiväkirja ja Tässä kaupungissa tuulee aina

Karin Fossum: Marraskuun neljännen vastainen yö, 194 s.
Kustantaja: Johnny Kniga 2005 

Alkuperäinen: Natt til fjerde november (2003), suomentaja Katriina Savolainen
Kansi: Kirsi Kujansuu