keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön

Mistä kirjailijat oikein keksivät näitä nimiä kirjoilleen? Viimeksi ihastelin Pihkatapin sisältöön sopivaa nimeä, mutta kutkutus tuli siitä, että vasta kirjan loppusivuilla minulle paljastui, miten hyvin nimi kuvasi romaanin - no, sisäistä motivaatiota. Viimeksi lukemani Laura Lähteenmäen kirja on myös nimetty osuvasti. Kunnia siitä annetaan Uuno Kailaalle ja hänen säkeelleen "sen ikkunat yöhön päin". Osa runoa on alkulehdellä, mutta pidin jälleen siitä, että säe löytyi tekstistä vasta sivulta 199, jolloin nimi tuntuikin oikein passelilta juuri tälle kirjalle.


Ikkunat yöhön on sukuromaani, jonka henkilöitä liittää toisiinsa tavalla tai toisella sukutila, Niitty, vaikkei osa heistä ole koskaan asunutkaan siellä. Nyt metsätilaa asuu ikääntyvä Asta yksin, istuttaa taimikkoja, kuljettaa kaatuneet rungot metsästä pois. Astan isoäiti, tilan vanhaemäntä, ja isä, isäntä, ovat kuolleet pois, ja tila on edelleen jakamatta perillisten kesken. Astan poika Roope vierailee aina joskus, samoin Arja-siskon tytär Hanna. Arja ei ole tullut enää sen jälkeen, kun vuosia aikaisemmin lähti riidan jälkeen viimeisen kerran. Hänen toinen tyttärensä Riikka, runoilija, ei tule hänkään. Sattumoisin hänen kustannustoimittajakseen tulee nainen, joka on Roopen tyttöystävä.  Ja joka kieltäytyy ottamasta Riikan uutta runokoelmaa julkaistavaksi. Sitten on Elsi, Astan ja Arjan äiti.

Niin kuin monissa viime aikoina ilmestyneissä sukuromaaneissa, tässäkin on monta sukupolvea, ja kerronta etenee niin tässä ajassa kuin takautumien kautta rakentaen suvun tarinaa. Yhtenäisestä suvusta ei voi kuitenkaan puhua, pikemminkin vaikenemaan tottuneista ja kovaan työhön pakenevista ihmisistä, jotka sukusitein liittyvät toisiinsa ja välttelevät toisiaan. Kirja muodostuu lyhyehköistä luvuista, jotka on otsikoitu sen henkilön nimellä, jonka äänellä luku kerrotaan. Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat. Riipaiseva synnytyksen jälkeinen masennus. Tutkimustyöhön uppoutuva äiti. Pelottava täti, jonka hyväksyntä on työllä ansaittava ja joka kuitenkin on se, joka huolehtii. Suvun vaietut salaisuudet, joiden avautuminen lukijalle kutoo kirjan tarinan ja selittää henkilöitä. Rikos.

Laura Lähteenmäen kieli on kaunista ja puhuttelevaa, ja pidän sukuromaaneista. Nykyajan ja takautumien vaihtelu on sekin kiinnostava. Mutta, mutta. Tämä kirja olisi pitänyt lukea uppoutuen ja keskittyen, varsinkin alkuun isompina kimpaleina, kuin minulle oli mahdollista. Nyt kirjan alku tuntui sirpaleiselta. Lukujen aluissa jouduin muistuttelemaan itseäni siitä, kuka kertoja oli, mikä hänen suhteensa muihin kertojiin ja mistä aikaperspektiivistä asioita katsottiin. Kirjan loppupuolella lukeminen helpottui, kun henkilöt olivat käyneet tutummiksi.

Lisäksi minua jäi kaivelemaan, kun se kirjan rikos jäi ratkaisua vaille. Toki, eihän Ikkunat yöhön ollut jännityskirja, vaan sukuromaani, ihmissuhdedraama, kirja vaietuista salaisuuksista ja niiden siirtymisestä uusille sukupolville. Mutta kun se jännärimäinen prologi olisi tällaisen dekkarin ystävän mielessä vaatinut kunnon selvittelyn. Kyllähän syyllinen ja motiivi lukijalle näinkin selvisi, mutta selvisivätkö ne myös Niityn väelle? Vai jäikö minulta jotain huomaamatta?

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sitä ovat lukeneet mm. Jonna Kirjakaapin kummitus -blogissa, jossa vielä huomenna vappuna voi osallistua yhden Ikkunat yöhön -kirjan arvontaan, ja Suketus Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa. Molemmilta löytyy linkkejä muiden arvioihin.


Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön, 269 s.
Kustantaja: WSOY 2014
Graafinen suunnittelu: Anna Makkonen

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Jännitystä Pohjolassa - Parantaja Suomesta

Antti Tuomaisen Parantaja on "piinkova rikosromaani ja runollinen rakkauskertomus" kirjan takakansitekstin mukaan. Lisäisin niiden seuraksi dystopian.

Jännitysromaani: Taneli Lehtisen toimittajavaimo katoaa jäljettömiin tutkiessaan murhien sarjaa. Kun Taneli ja Johanna tekstailevat toisilleen useita kertoja tavallisina päivinä, Tapani tietää, että jotain on tapahtunut, kun hän ei saa vaimoonsa yhteyttä. Hän lähtee etsimään, mutta kukaan ei tiedä mitään, ei Johannan esimies lehdessä, ei Johannan hyvä ystävä. Sen Taneli saa selville, että Johanna on tehnyt taustatöitä kirjoittaakseen Parantajasta, jonka arvellaan liittyvän Helsingin seuduilla tapahtuneisiin surmatöihin. Poliisilta Tapani ei apua saa, sillä

Dystopia: Ilmastonmuutos on saavuttanut Helsingin. Merenrantaan rakennetuista hienoista taloista ovat asukkaat muuttaneet pois, kun meri on tulvinut alakertaan, ja kaikki on joko ruostunut tai homehtunut. Monet ovat lähteneet pohjoiseen, ja tilalle on tullut pakolaisia etelästä ja idästä. Poliisivoimatkin kutistuvat, kun yhä useampi vie perheensä turvaan pois yhä sotkuisemmaksi ja kaaosmaisemmaksi muuttuvasta kaupungista. Rikoskomisario Jaatinen antaa Tanelille kuitenkin arvokkaita tietoja ja ottaa hänet mukaan tutkimuksiin, epävirallisesti, niin runoilija kuin tämä onkin. Sillä Taneli on päättänyt löytää vaimonsa, koska

Rakkaustarina: Taneli ja Johanna ovat olleet naimisissa kymmenen vuotta ja rakastavat toisiaan. Kadonnutta vaimoaan ajatellessaan Taneli kuvaa kauniisti niin häntä kuin heidän suhdettaankin. Silti etsinnän kuluessa Taneli kuulee paljon yllättävää vaimostaan, asioita, joita hän ei lainkaan tiennyt.

Antti Tuomaisen romaani koukutti. Löytäisikö Taneli Johannansa ennen kuin olisi liian myöhäistä? Ilmastonmuutoksen seurauksista kärsivä tulevaisuuden Helsinki oli kirjalle poikkeava ja lukemaan houkuttava ympäristö, vaikka en olekaan dystopioiden suurkuluttaja, ja harvassa rikosromaanissa on näin herkkää rakkauden kuvausta. 

Parantaja sai vuoden 2011 Vuoden johtolanka -palkinnon. Se on kolmas kirja huhtikuun teemalukemistani, jossa luen yhden (sala)poliisiromaanin jokaisesta Pohjoismaasta. Tuomaisen kirjaa on luettu viimeisen vuoden aikana ainakin seuraavissa blogeissa: Luettua elämääAnna minun lukea enemmän ja Yöpöydän kirjat, joista löytyy linkkejä muihin arvioihin.

KIRJA oli omasta hyllystä.

Jännitystä Pohjolassa huhtikuussa 2014 Kirjan pauloissa:
      Arnaldur Indriðason: Räme - Islanti
      Maria Lang: Pimeä elokuun yö - Ruotsi
      Antti Tuomainen: Parantaja - Suomi


Antti Tuomainen: Parantaja, 223 s.
Kustantaja: Helsinki-kirjat 2011 (2. painos, alkuperäinen 2010)
Kannen suunnittelu: Jussi Kaakinen

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Kohtaaminen kirjassa Kotiopettajattaren kanssa

Sain Kaisa Reetta T:ltä mukavan haasteen kertoa jostain tärkeästä kohtaamisesta kirjassa. Kiitos paljon! Alun perin haasteen laittoi liikkeelle Valkoinen kirahvi Opuscolo - kirjasta kirjaan -blogista. Se tapahtui alkukuussa vietetyn Lukuviikon merkeissä, mutta vasta nyt ehdin ottaa haasteesta kiinni. Haasteen säännöt ovat:
- Kerro kirjasta, joka on ollut sinulle tärkeä kohtaaminen. Ehkä kyseessä on kirja, jonka henkilöt ovat puhutelleet sinua lukijana tai jonka tapahtumat ovat saaneet sinut kulkemaan jonkin tärkeän matkan. 
- Kirjoita Kohtaamisesta teksti blogiisi. 
- Mainitse haasteen alkuperä tekstissäsi. 
- Haasta mukaan 3-5 bloggaajaa, joiden kohtaamistarinan haluaisit kuulla.

Minulle tärkeä kohtaaminen kirjassa tapahtui, kun olin ehkä 14- tai 15-vuotias. Opettajamme luetutti meillä koulussa Kotiopettajattaren romaanin, ja rakastuin kirjaan ensi lukemalta. Olin kaiketi siirtynyt jo aikuisten kirjoihin tyttö- ja nuortenkirjojen jälkeen, mutta minulla ei ole juurikaan mielikuvia siitä, mitä oikein luin siinä ikävaiheessa. Sitten tuli Charlotte Brontë ja Jane Eyre, jotka valloittivat minut.

Jane Eyren lapsuusvuodet toivat mieleen Anni Swanin kirjat, jotka kuuluivat lapsuuden suosikkeihini, ja elin mukana orpotytön kohtalossa ja kurjissa oloissa. Huokasin helpotuksesta, kun hän löysi säällisen työpaikan kotiopettajattarena, ja mieltäni kiehtoivat Janen lisäksi kartanossa asuvat ja heidän mukanaan Janen elämään astuneet tunteet, romantiikka ja jännitys - nokkelan dialogin lisäksi. Synkän salaisuuden paljastuminen, kaiken toivon menettäminen, tuntemattomien sukulaisten löytäminen, ja viimein ... ah, kirjalla oli sille sopiva loppu, joka kruunasi koko tarinan.

Jane Eyren olen sittemmin lukenut ainakin kerran uudelleen, muistaakseni englanniksi, mutta siitäkin on jo aikaa. Silti kirja on minulle edelleen yksi parhaista lukemistani kirjoista ja säilyttänyt suosikkiaseman sydämessäni. Itse asiassa pitäisikin tehdä uudet treffit kirjan kanssa ja katsoa, josko kohtaaminen kirjassa ja kirjan kanssa vielä lumoaa minut. Sarjakuvaversio jo odottelee omassa hyllyssä.

Lukuviikko on ollut ja mennyt jo jokin aika sitten, ja aika moni on jo vastannut haasteeseen. Niinpä en haasta ketään blogistia nimellä mainiten mukaan, mutta olet tervetullut siihen tarttumaan. Itse siirryn pääsiäisen viettoon ja:


Toivotan kaikille lukijoilleni oikein hyvää pääsiäistä!

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Antti Heikkinen: Pihkatappi


Antti Heikkisen esikoiskirjalla on sille erinomaisen hyvin sopiva nimi, Pihkatappi, vaikka ymmärsin sen vasta lukiessani kirjan viimeisiä sivuja, joilla nimi saa selityksensä. Sitä ennen teoksesta on moneksi. Se on nuoren miehen kasvukertomus, jossa isänsä kanssa varttunut äiditön poika joutuu repäisemään itsensä rajusti irti isästään itsenäistyäkseen. Se on yhden perheen kolmen sukupolven tarina, jossa kertoja kirjoittaa isoukkinsa vuoden 1918 sotaan, ukkinsa jatkosotaan ja isänsä aikaan, jolloin maaseutu tyhjenee.

Kertoja Jussi on toimittaja, jonka näkemä videonauhoitus Kekkosen hautajaisista saa sekä kaivautumaan oman itsensä ja sukunsa menneisyyteen että myös toteuttamaan unelmansa kirjoittaa romaani. En ole tainnut vähään aikaan lukea kirjaa, joissa kehyskertomuksena ja päähenkilönä on kirjailija työssään, joten se tuntui varsin mukavalta kerrontaratkaisulta. Samalla lukija saa seurata romaanin kirjoitusprosessia vaihe vaiheelta ja kirjailijan matkaa oman itsensä tuntemiseen.

Pidin Pihkatapista! Aika sen lukemiselle oli parahultainen, sillä parin synkän- ja raskaanpuoleisen kirjan jälkeen kaipasin jotain hyväntuulisempaa, ja Antti Heikkisen kirja oli sitä. Se puhuu vakavista asioista, mutta tavalla, jossa on huumoria ja leppoisuutta, joka sai ainakin minut hyvälle tuulelle. Ehkä dialogeissa käytetyllä savon murteella oli paljon tekemistä asian kanssa, sillä siten juttelevat tuttavat ja työtoverit ovat kaikki leppoisia ihmisiä! Muutenkin kieli oli yltäkylläistä, ja kirjan henkilöihin kiintyi. Nautin myös kirjan eri aikatasoilla liikkumisesta. Kirjailija-kertoja eli Petransa kanssa nykyajassa ja kirjoitti toimittajan lomallaan romaania. Valokuvien siivittämänä hän kirjoittaa romaaniinsa omat muistonsa lapsuudestaan ja nuoruudestaan sekä sukunsa tarinat, joista osan hän myöntää olevan mielikuvituksensa tulosta, jotkin asiat kun ovat suvun vaiettuja salaisuuksia.

Pihkatappi  voitti vuoden 2013 Savonia-palkinnon parhaasta savolaisesta kaunokirjallisesta teoksesta. Kirjablogeissa kirjaa on luettu paljon, hauskimmin savon murteella siitä kirjoitti Amman lukuhetki, mutta muutkin ovat kovasti pitäneet kirjasta: Hengityskeinu, Kirjakaapin kummitus, Kirsin kirjanurkka, Pihi nainenSallan lukupäiväkirja, Kirjavinkit ja monet muut.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: MiMiTuI / Toimittaja-kirjailija.

Antti Heikkinen: Pihkatappi, 276 s.
Kustantaja: Siltala 2013
Graafinen suunnittelu: Pekka Loiri

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Jännitystä Pohjolassa - Pimeä elokuun yö Ruotsista

Pimeä elokuun yö "on vaativan dekkarinlukijan kirja, jossa on tihentynyttä tunnelmaa, taitavaa ihmis- ja ympäristökuvausta sekä tasaisesti kiihtyvää jännitystä ja vauhtia. Sitä lukiessaan voi kokeilla oman älynsä terävyyttä." Näin luvataan ruotsalaisen Maria Langin 50-luvulla kirjoittaman salapoliisiromaanin kannen sisäliepeessä, ainakin kirjan suomenkielisessä laitoksessa. 



Kirjassa on ihana kesäinen tunnelma. On kuumat elokuun päivät, ja Puck Bure lähtee mökille kesän viettoon pienen tyttövauvansa Pirpanan kanssa, kun mökin omistaja, Ottie-täti, lähtee Espanjan-matkalle. Aviomies Einar liittyy mukaan viikonlopuiksi. Naapuristossa asuu väkeä hulppeassa huvilassa sekä maalaistilalla ja yhdessä toisessa tavallisemmassa lomamökissä. Napakan kiinteä ympäristö whodunnit-tarinalle, ja kun henkilöitäkin on mukavasti vain tusinan verran, dekkarin ystävä voi antaa kerronnan viedä, kunhan muistaa, että luvattu vauhti on 50-lukulaista reipasta kävelyä ja soutelua.

Hulppean huvilan upporikas emäntä järjestää naapuristolleen komeat rapujuhlat, joiden tunnelma ei kuitenkaan lupaa hyvää. Seuraavana aamuna yksi läsnä olleista kuolee hirvittäviin tuskiin, ja myöhemmin käy ilmi, että hänet on myrkytetty. Puck ja Einar Bure alkavat pohtia kaikkea tapahtunutta juhlan jälkeen ja he kutsuvat paikalle Pirpanan lomailevan kummisedän, rikoskomisario Christer Wijkin, joka ratkaisee rikoksen mallikkaasti. Sitä ennen hän keskusteluttaa kaikkia rapujuhlissa olleita ja löytää raskauttavaa todistusaineistoa, joka kirjan genren mukaisesti luo epäilyksen varjoja suuntaan jos toiseenkin. Jännitys kieltämättä tihenee, kun paljastuu toinenkin surmatyö, ja epäiltävien listalla säilyy kuusi, joilla kaikilla oli oiva syy vihata myrkytettyä vainajaa. Ja, ei, oman älyni terävyys ei riittänyt ratkaisemaan rikoksia ennen kirjan loppua, mutta oikeaakin rikollista osasin vuorollaan epäillä, samoin motiivia.

Pimeä elokuun yö on kesäisen kepeä ja harmittoman hyväntuulinen salapoliisiromaani, jos murhan selvittämistä nyt voi hyväntuuliseksi kehua. Kun edellinen lukemani dekkari oli synkkäsävyinen Indriðasonin Räme, niin tässä aurinko paistoi jokaikinen päivä ja rikosten pohtimisten välissä leperreltiin suloiselle Pirpana-vauvalle. Alkuperäisen kirjan nimi on Mörkögda augustinatt, mikä tulee kirjassa kahdesti siteeratuista säkeistä: 
"Suot runsaan rakkautes hälle, / tummasilmäinen Elokuunyö."
"Tummasilmäinen elokuun yö" olisi mielestäni ollut viehättävä nimi suomennoksellekin, sen verran siinä oli elokuun samettisia öitä ja romanttistakin viritystä. Kirjan suomennos oli pääasiassa mukavan sujuvaa. 

Kirja oli valintani ruotsalaiseksi dekkariksi, kun tässä kuussa luen yhden ennen lukemattoman kirjailijan (sala)poliisiromaanin kustakin Pohjoismaasta. Se, että valinta kohdistui juuri Maria Langin kirjaan, oli täysin kirjaston henkilökunnan ansiota, sillä he olivat koonneet koko joukon Langin dekkareita esille merkkivuoden kunniaksi - 31.3. tuli kuluneeksi sata vuotta tämän Tove Janssonin ikätoverin syntymästä. Ilmeisesti Puck Bure on ollut kertojan roolissa aikaisemmissakin Langin dekkareissa, sen verran vähän häntä ja Einaria taustoitettiin tässä, mutta eipä haitannut, vaikken ollut lukenutkaan kirjailijan aikaisempaa tuotantoa. Langin kynästä (tai koneesta) syntyi lähes 40 dekkaria vuosina 1949-1888. Niistä voisi löytyä lisää mainiota kesäluettavaa vaikka lokoisiin lomapäiviin.

Muualla Sara P. S. Rakastan kirjoja -blogissa luki Pimeän elokuun yön ja piti Langia ruotsalaisena vastineena Agatha Christielle.


Jännitystä Pohjolassa huhtikuussa 2014 Kirjan pauloissa:
      Arnaldur Indriðason: Räme - Islanti
      Maria Lang: Pimeä elokuun yö - Ruotsi

Maria Lang: Pimeä elokuun yö, 224 s
Kustantaja: Gummerus 1982, 2. painos (1. painos 1957)
Alkuperäinen: Mörkögda augustinatt, 1956; suomentaja Kaarina Holmqvist
Kansi: Nikolai Punin

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri


Käsiini sattui harvinaisenoloinen kuvakirja, jonka on piirtänyt viipurilainen aatelistyttö Ellinor Mend heti sisällissodan jälkeen vuonna 1920. Se kertoo tarinan suomalaisesta sisäköstä Hiljasta, jonka hänen isäntäväkensä Salvesenin perhe erottaa palveluksestaan keväällä 1918, kun he huomaavat tämän olevan punainen. Hilja on siitä tyytyväinen, sillä hänkään ei tahtoisi enää olla lahtarien palveluksessa.

Hilja osallistuu Viipurissa taisteluihin punaisten joukoissa. Kun valkoiset valtaavat kaupungin ja jääkärit palaavat Saksasta, Hilja kätkee punikkivaatteensa ja pestautuu kahvilaan tarjoilijaksi. Siellä hän tutustuu jääkäriupseeri Hugoon, joka on Salvesenien Saksasta palannut poika. Nuori pari käy ajelulla Hugon ostamalla uudella Mercedeksellä, mutta kaikki muuttuu, kun Salvesenin Anita tunnistaa Hiljan ja hänelle selviää, että tätä hänen veljensä tapailee.


"Hugo Salvesen tapaa ensi kertaa Hiljan Café Metropolissa,
missä Hilja on tarjoilijattarena."

Punikkityttö ja jääkäriupseeri kertoo fiktiivisen tarinan sisällissodan ajalta taustanaan historiallinen Viipuri ja sen miljöö rakennuksineen ja ihmisten vaatetuksineen. Kirjan tekijän äidinkieli oli ruotsi, ja hänen kirjassaan Salvesenit puhuvat ruotsia, kun taas punaiset ja palvelijat käyttävät suomea. Kustantaja on ratkaissut kielikysymyksen siten, että on julkaissut kuvaruudut kirjan aukeaman oikealla sivulla sellaisina, kuin ne ovat taiteilijan kynästä lähteneet, ja ruotsinkielisten tekstien ja puhekuplien suomennokset on sijoitettu vasemmalle sivulle.


"Anita Salvesen jakaa valkoisten lentolehtisiä.
Punaiset ampuvat valkoisten lentokoneita."

Kohtalokas tarina on ennen kaikkea yläluokkaisen nuoren naisen näkemys Viipurin tapahtumista keväällä 1918. Huumorin vilauksia, mielikuvitusta, ajankuvaa. Erikoinen ja mielenkiintoinen kirja.


Kustantajan esipuheen mukaan Ellinor Mend (1896-1952) oli viipurilaisen vapaaherra Nikolai von Mendin, jonka isoisä oli tullut aikoinaan Saksasta Viipuriin, ja hänen puolisonsa Alinen tytär. Ellinor avioitui Viipuriin valkoisen armeijan mukana tulleen insinööri Torolf Tollanderin kanssa ja muutti Turkuun ja sieltä 1930-luvulla Helsinkiin, missä hän asui kuolemaansa asti. Hän kirjoitti ja piirsi kolme muutakin kuvasarjaa, mutta Punikkitytön tarina jäi hänen viimeisekseen.

KIRJAN ostin hiljattain kirjaston poistomyynnistä 50 centillä. Haasteosallistus: Ihminen sodassa -lukuhaaste.


Ellinor Mend: Punikkityttö ja jääkäriupseeri av Ellinor Mend. En historie från Wiborg - våren 1918, 109 s.
Kustantaja: WSOY 1982.
Suomennos: Päivö Taubert

torstai 3. huhtikuuta 2014

Jännitystä Pohjolassa - Räme Islannista

Räme oli harvinaisen hyvä ja koukuttava dekkari. Luen monenlaisia (sala)poliisiromaaneja, jos ne vain eivät sorry mässäilemään rankoilla kuvauksilla tai ronskilla kielellä, ja osa lukemistani on hyviä, osa taas - no, perusdekkareita, viihdyttäviä lukupaketteja jännityksen nälkään. Joskus osuu tielle myös sellaisia, jotka laimentavat kiinnostuksen mahdollisiin jatko-osiin. Tällä kerralla lukemani islantilaisen Arnaldur Indriðasonin kirjoittama Räme kuuluu minulla ehdottomasti noihin hyviin dekkareihin ja houkuttaa lukemaan seuraavatkin sarjan kirjat.

Rämeessä koukutti sen juoni. Vanha mies löydetään surmattuna kellariasunnostaan. Rikosta tutkittaessa hänen menneisyydestään paljastuu yhtä sun toista ikävää, ja vanha valokuva johdattaa poliisit pienen perinnölliseen sairauteen kuolleen tytön haudalle. Tytön ja hänen äitinsä järkyttävä tarina kietoutuu kuolleen miehen menneisyyteen, ja poliisilla on täysi työ selvittää, miten mennyt oikein liittyy murhaan ja kuka sen on tehnyt. Tavallisena tapauksena alkava murhamysteeri laajenee kuin veteen heitetyn kiven aikaan saamat renkaat. Juuri kun lukija arvelee, että tässä oli kirjan rikos ja kohta tiedetään sen tekijä, juttuun tulee uusi arvaamaton ulottuvuus, joka vie mennessään.

Pohjoismaisista poliisiromaaneista tuttuun tapaan tässäkin päähenkilö, islantilainen rikospoliisi Erlendur Reykjavikista, on keski-ikäinen eronnut mies, joka asuu yksin ja jonka elämänhallinnassa olisi kohentumisen varaa. Hän pohdiskelee rikollisten tekojen taustalla olevia psykologisia ja yhteiskunnallisia tekijöitä, ja hänen oman tyttärensä huumeongelma lisää synkkiä sävyjä. Erlendur ei ole kuitenkaan kokonaan työnsä paaduttama, vaan kokee myötätuntoa niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet kokemaan väkivaltaa ja kärsineet siitä koko elämänsä. Kirjassa kajotaan sellaisiin aiheisiin kuin naisten kokema väkivalta ja sen seuraukset, abortin tekemisen oikeutus, perinnölliset sairaudet ja geenitutkimuskeskus. Sukua harrastavana mieltäni lämmittää, että sukututkijatkin mainitaan kirjassa, kun puhutaan perinnöllisten sairauksien tutkimisesta. Se ei ole ihme, sillä kirjailijalla on historiantutkijan koulutus.

Arnaldur Indriðasonin kirjassa sataa kaiken aikaa ja sumu kietoo harmauteensa. Poliisi Erlendur tuntuu kuitenkin sympaattisen inhimilliseltä ja turvalliselta, vaikka joutuukin selvittämään rankkoja rikoksia. Räme on ensimmäinen Erlendur-sarjan kirjoista ja ensimmäinen milloinkaan suomennettu islantilainen dekkari. Se sai Lasiavain-palkinnon vuonna 2002 parhaana pohjoismaisena rikosromaanina.

Vuoden alussa suunnittelin kevääksi teemalukemista ja teemaksi pohjoismaisia dekkareita. Nyt on tullut niitten aika, ja bloggailen vappuun mennessä yhden itselleni vielä lukemattoman dekkaristin kirjan 
jokaisesta viidestä Pohjolan maasta. Räme pääsi vuoroon ensimmäisenä. 

KIRJAN lainasin kirjastosta. Haasteosallistus: sheferijm-blogin Mikä minusta tulee isona -lukuhaaste: rikospoliisi.

Arnaldur Indriðason: Räme, 270 s.
Kustantaja: Blue Moon 2003
Alkuperäinen: Mýrin, 2000; suomentaja Seija Holopainen