lauantai 28. syyskuuta 2013

Tua Harno: Ne jotka jäävät



Tua Harnon esikoisteos jää mieleen. Nimestään huolimatta Ne jotka jäävät on kirja, joka kertoo enemmän lähteneistä kuin jäävistä, mutta kirjan päähenkilön, Fridan, kysymys onkin, onko hän niitä, jotka jäävät, vai lähteekö hänkin isiensä tapaan.

Frida - tai Frida-Henrietta, kuten hänen koko nimensä kuuluu - on tavannut Emilin ja rakastunut. Heillä on yhtenevät ajatukset tulevasta: ei lasta, vain he kaksi. Vuosien mennen Emil huomaa yhä enemmän ajattelevansa heitä perheenä, johon syntyy lapsia. Asiasta tulee hiljaisuus heidän väliinsä.

Fridaa pelottaa ajatus lapsesta. Hän rakastaa Emiliä ja viihtyy hänen kanssaan, mutta pelkää olevansa sukunsa lapsi. Jo kolmessa sukupolvessa ennen häntä miehet ovat lähteneet, kun perheeseen on tullut lapsia. Isoisän isä sulkeutui tutkijankammioonsa, isoisä Poju muutti Amerikkaan ja Raimo, Fridan isä, kaatui sisäänpäin, omaan mieleensä. Frida ei tiedä, onko hänkin niitä, jotka lähtevät. Nyt hän on tullut Ranskaan, Montpellieriin, miettimään heitä Emilin kanssa ja itseään. Juuri täällä hän vuosia aikaisemmin etsi ja löysi oman tiensä: hän jätti oikeustieteen ja päätti pyrkiä Teatterikorkeakouluun.

Kirjassa lähtemisen ja jäämisen teemoihin kietoutuvat myös unelmat ja kiltteys. Ne jotka lähtivät olivat lapsina ja nuorina kilttejä ja hautasivat oman tahtonsa ja omat 
unelmansa ollakseen muille kaikkea, mitä nämä suinkin toivoivat ja tarvitsivat. Jossain vaiheessa se on liikaa, ja he yksinkertaisesti lähtevät. Frida kyselee mielessään, olisiko hänen isänsä tilanne ollut toinen, jos hän olisi omistautunut unelmilleen eli musiikille ja runoille.

Kirjassa eri sukupolvien tarinat lomittuvat toisiinsa. Alkuun kertomus polveilee ja henkilöitä on paljon, mutta lopussa kaikki muodostaa kuitenkin yhtenäisen kokonaisuuden. Itse luin kirjan alkua useassa pätkässä kiireitteni takia, ja jouduin aina vähän hakemaan lukujen alussa, kenen tarina nyt jatkuikaan ja mihin asti oltiin päästy aikaisemmin. Ensimmäisen kolmanneksen jälkeen aloin päästä sisälle kertomukseen. Kirja on taitavasti kirjoitettu, ja pidin siitä. Sen käsikirjoitus voitti Otavan Pentti Saarikoski -kilpailun vuonna 2012.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Sen päätapahtumapaikkana on Helsinki, vaikka väliilä ollaan Amerikassa ja hieman muissakin maanosissa. Merkitsen kirjan kuitenkin suoritukseksi Oi maamme Suomi! -haasteeseen, Uudellemaalle.


Tua harno: Ne jotka jäävät, 269 s.
Kustantaja: Otava 2013
Kannen suunnittelu: Timo Numminen

torstai 19. syyskuuta 2013

Metropoliitta Panteleimon: Murha näyttämöllä

Koskijärven kirkonkylässä ovat mielet apeina vieläkin, vaikka Valde Mikkisen surmasta on kulunut yli vuosi - tapauksesta kertoi Metropoliitta Panteleimonin edellinen dekkari, Murha kirkonkylässä. Yleiseen alakuloon poliisinrouva Elisabet Urhonen keksii oivan yhteisöterapian: Kylän nuorisoseura Pyrintö ja Marttayhdistys kokoavat voimansa ja harjoittelevat sekä esittävät Jääkärin morsiamen, Sam Sihvon laulunäytelmän.

Sopiva roolimiehitys löytyy kylältä, ja niin harjoitukset kuin esityksetkin menevät hyvin. Koko projekti on tuonut uutta eloa kylälle. Pyrinnön talon sali on täysi viimeisessäkin esityksessä. Näytelmän käsikirjoituksen mukaisesti kahvilan omistajatar, joka on kuullut urhean miehensä kaatumisesta rintamalla, poistuu näyttämöltä pistooli kädessään makuuhuoneeseensa ja pois katsojien silmien edestä. Kuten muinakin esitysiltoina, kuuluu laukaus. Ja hetken hiljaisuuden jälkeen huuto: "Täällä on verta. Hän on kuollut. Rouva Strand on ampunut itsensä!"


Kaikkien läsnäolijoiden tyrmistykseksi rouva Strand eli tätä roolia esittänyt farmaseutti Milja Sahanen on todellakin kuollut, tehnyt itsemurhan. Lukija ei ole yllättynyt, että tapaus pian todetaan murhaksi, ja siitä alkaa syyllisen etsintä. Mukana on edellisen dekkarin tapaan Koskijärven oma poliisi Aulis Urhonen - sekä epävirallisesti hänen tarmokas ja oivaltava rouvansa - ja rikoskomisario Jyrki Palokoski ja rikospoliisi Sulo Särkkä kaupungin poliisista.

Tapahtumaympäristö on sama kuin Panteleimonin edellisessä rikoskirjassa, verkkainen 50-luvun savolaiskylä. Suuri osa näytelmän roolihenkilöistä on uusia joko kylän asukkaina tai ainakin siinä mielessä, etteivät he esiintyneet edellisessä kirjassa. Jotenkin tapahtumien tahti ei ollut aivan yhtä verkkainen kuin edellisessä, ja vaikka yksi syyllinen löytyi kesken kirjan, se tuntui liian helpolta ratkaisulta, ettei lukijan uskonut siihen. Ei ollut tarkoituskaan, sillä ratkaisu tapahtumiin tulee vasta aivan viime sivuilla. Aika harvoin osaan arvata rikosten tekijöitä, nyt ounastelin oikeaan suuntaan jossain vaiheessa, mutta silti olin yllättynyt rikoksen ratkaisusta ja motiiveista. Romantiikan hippusia löytyy sieltä ja täältä; ihan mielelläni olisin lukenut enemmänkin yhden venäläis-puolalaiset syntyjuuret omaavan henkilön elämäntarinasta, sillä nyt siitä kerrottiin vain viitteenomaisesti.

Pari kertaa kiinnitin huomiota hieman kömpelöön lauserakenteeseen. Kirjan seurassa viihdyin kuitenkin hyvin junamatkalla. Mielenkiintoista oli vilaukset ortodoksisen seurakunnan kirkkoherran pappilaan ja ortodoksisiin hautajaisiin. 1950-luvun ajankuva välittyy myös:
"Ennen talosta poistumistaan he surkuttelivat Lempiä, jolle jäi muiden töiden lisäksi myös tuvan siivous.
- Ei hätää, meillä on nyt pölyimuri, Lempi naurahti. - Olavi osti pienen painostuksen jälkeen.
- Mikä se semmoinen vekotin on? naiset hämmästelivät. - Syökö se sen pölyn, vai minne se häviää?"
Metropoliitta Panteleimonin kirjojen tapahtumapaikan sijoitin Vieremälle jo aikaisemmin, pääasiassa kirjailijan antaman haastatteun perusteella. Tässä kirjassa lähimmäksi sitä päästään maininnalla, että nimismies asuu rauhaisassa Ylä-Savon kaupungissa. Kuittaan siis pisteen maakuntahaasteeseen Pohjois-Savoon.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Myös Kirjavinkit on julkaissut arvion siitä.

Metropoliitta Panteleimon: Murha näyttämöllä, 213 s.
Kustantaja: Myllylahti 2013

maanantai 16. syyskuuta 2013

Kuukauden Tiina - Tiina kesälaitumilla

Tiinan ensimmäinen luokka oppikoulussa on onnellisesti ohi ja kesäloma alkanut. Hänen mummonsa asuu maalla ja on pyytänyt tyttöä luokseen muutamaksi viikoksi.


Tiina kesälaitumilla kirjassa Tiina on jo tutuksi tullut itsensä. Matkustaessaan yksin junalla Hämeenlinnaan hän tutustuu ventovieraisiin ja hauskuttaa heitä jutuillaan. Linja-automatkan päässä perillä kirkonkylässä hän ystävystyy naapurin Leenan kanssa.

Kylässä Tiina leikkii mielikuvitusleikkejä uusien ystäviensä kanssa: Paimenessa ollessaan he ovat intiaaneja, jotka unohtavat lehmät tyystin. Nämä löytyvät kaurapellolta, jonne paimenten piti estää niitä pääsemästä. Kylän pojilta lainatulla lautalla taas ollaan valtamerilaivasta haaksirikkoutuneita. Tiina myös kirjoittaa ystävälleen Juhalle kirjeitä, joissa hän kertoo eläimistä ja mummosta, mutta varoo kertomasta uusista kavereistaan, jottei Juha pahottaisi mieltään.

Kaupungissa Tiina joutui usein pulaan auttaessaan hankaluuksiin joutuneita ystäviään. Maallakin löytyy autettavia: sika-aitauksen liejuun juuttunut pikkupossu, ojaan kantturat pystyssä selälleen pudonnut lehmä ja talon alla olevat villit kisaanpennut, jotka pitää pelastaa hukuttamiskuolemalta kasvattamalla niitä niin, että ne oppivat kunnollisten kissojen tavoille. Vaan kasvatettavat on ensin saatava talon alta pois.

Kirja on täynnä kesäisen iloista tunnelmaa, uimista, kotieläimiä ja maalaisarjen ja kesän töitten kuvausta sekä leikkejä ystävien kanssa. Leenan ison perheen köyhät ja vaikeat kotiolot tuovat esiin toisenlaista todellisuutta.


KIRJAN lainasin kirjastosta. Tiinan kesälaitumet ovat Hämeenlinnan ympäristössä, joten piste haasteseen: Oi maamme Suomi! (Kanta-Häme)

Anni Polvan Tiina-sarja:
   1. Tiina, 1956
   2. Tiina aloittaa oppikoulun, 1957
   3. Tiina kesälaitumilla, 1958


Anni Polva: Tiina kesälaitumilla, 164 s.
Kustantaja: Karisto 2001, 16. painos (1. painos 1958)
Kansikuva: Maija Karma

keskiviikko 11. syyskuuta 2013

Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset

"Kielon jäähyväiset! Niinpä tietysti! Kartanon yläsalissa oli vanha gramofoni ja muutamia äänilevyjä..."
"Kun tulin pussin kanssa takaisin, radiossa soi tuttu valssi. Se oli se kielovalssi, jota Paavon orkesteri oli aikoinaan soittanut joka ilta."
"Polvet notkahtivat, kun ne alkoivat soittaa sitä vanhaa kielovalssia."
Enni Mustonen: Kielon jäähyväiset, 302 s.
Kustantaja: Otava 1999
Kansikuva: SA-kuva
Koskivuori-sarjan kolmannessa osassa Kielon jäähyväiset eletään sotavuosia, ja sarjan tuttuun tapaan tapahtumista kertovat kaksi eri yhteiskunnallisessa asemassa olevaa naista, Kristiina ja Hanna. Pääosassa eivät ole sotilaat ja taistelut, vaan naiset ja lapset sodan jaloissa.

Kristiina, Koskivuoren kartanon tytär , on lotta ja muonittamassa linnoittajia Kannaksella ennen talvisotaa. Hän palaa kotiin saatuaan pahoja palovammoja tapaturmassa. Kristiinan äiti Saara oli kertojana Enni Mustosen sarjan ensimmäisessä kirjassa Verenpisara ikkunalla ja sisarpuoli Anna toisessa kirjassa Ruiskukkaseppele. Talvisodan aikaan Koskivuorelle tulee evakkoja Karjalasta, ja kartanon väentupaan perustetaan välirauhan aikana toipilaskoti haavoittuneille miehille.

Samaan aikaan Hanna on Helsingissä tarjoilijana ravintolassa, kunnes loukkaantuu pahasti pommituksessa ja palaa toipumaan Koskivuorelle. Hannan äiti, Vappu, Koskivuoren kartanon Koivikon torpan tyttö, oli toinen kertoja kirjasarjan ensimmäisessa osassa, Vapun nuorempi sisar Elina taas toisessa osassa. Talvisota tuo lapsuudenystävät taas yhteen, kun he molemmat vuorollaan kiipeävät ilmavalvontatorniin Koskivuorella laskeakseen vihollisen lentokoneita ja tarkkaillakseen maastoa desanttien varalta. Pääseepä yksi desantti ampumaankin Hannaa tämän poistuessa tornista lepotauolle.

Jatkosota vie niin Kristiinan kuin Hannankin lotan tehtäviin Karjalaan ja aina Äänislinnaan (Petroskoi) ja Seesjärvelle asti. He ovat muonitus- ja kanttiinitehtävissä. Elämä tuo lähipiirissä eteen monenmoista. Äänislinnassa Hanna törmää keskitysleiriin, jonne suomalaiset joukot ovat sulkeneet venäläisiä siviilejä. Hannan ansiosta Vera lapsineen vapautetaan, ja rauhan jo tultua selviää, että tuo teko oli koitunut yhden suomalaisen sotilaan pelastukseksi. Seesjärvellä naisten mustikkaretki on kohtalokas, kun venäläiset partisaanit sieppaavat heidät. Mitä olisikaan voinut tapahtua, ellei yksi aikoinaan Suomesta rajan taakse siirtynyt kommunisti olisi ilmestynyt sopivasti paikalle. Seesjärven koulun oppilaan vakavasti sairas äiti osoittautuu vanhaksi tutuksi Koskivuorelta.

Rakkaus tuo onnea ja surua. Vietetään kihlajaisia ja häitä, niin kotona kuin Itä-Karjalassakin. Kielon jäähyväisiä kuunnellaan ravintolassa Viipurissa, lottakanttiinissa Seesjärvellä ja häävalssina siellä jossakin. Mutta sota on sotaa. Yksi sulhanen kaatuu rintamalla, ja häiden sijaan vietetään hautajaisia. Ajan myötä löytyy uusi toveruus ja rakkaus. Silti rauhan viimein tullessa ei mikään ole niin kuin ennen.

Koskivuori-sarjan edellisten osien tapaan tämä oli viihdyttävä ja nopealukuinen kirja. Itselleni oli erityisen mielenkiintoista juuri tuo naisten, arkisen ruokahuollon, käytännön töiden ja lasten tilanteen kuvaus.

KIRJAN lainasin kirjastosta. Osallistun sillä Lukuiloa kukkien keskellä haasteeseen.


Enni Mustosen Koskivuori-sarja:
1. Verenpisara ikkunalla 1998
2. Ruiskukkaseppele 1999
3. Kielon jäähyväiset 2000

torstai 5. syyskuuta 2013

Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija


Sattuipa somasti - havukka-aholaista sanaa käyttääkseni - että elokuussa kuuntelin automatkoilla äänikirjana Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa. Somaa siksi, että TV1 alkoi esittää samaista teosta draamana viime sunnuntaina, ja jatkoa on luvassa vielä kaksi osaa. Ensimmäinenkin osa löytyy vielä Ylen Areenasta.

Olen lukenut Havukka-ahon ajattelijan koulussa joskus kauan sitten, mutta en oikeastaan muistanut siitä paljon muuta kuin metsän ja korpifilosofin. Nyt ihastelin luonnon kuvausta - metsän ja sen kasvi- ja eläinmaailman, mutta myös suon, vaaran ja järven. Ei ihmetytä yhtään, että Huovinen oli kouluttautunut metsänhoitajaksi. Nautin ajattelijamme huumorista, joka välähti sananvalinnoissa ja jutun iskennässä.

Päähenkilö on Konsta Pylkkänen, joka työskentelee tukkisavotoilla ja pöllimetsässä. Sinne hän saa kutsun kahden luonnontutkijan apumieheksi. Selvää on, että erätaitoinen Konsta lähtee, ja se reissu tarjoaa monta mukavaa hetkeä. Erikoisin niistä on Pylkkäsen ampumat pyymetsot, yliopistomiesten mukaan ensimmäiset tavatut. Kutkuttavimpia ovat vihjailut ja tarinat siitä, mitä Konsta teki seitsemän vuoden jakson 1917-24, kun hän oli pois Kainuusta. Siitä kiertää monenmoisia juttuja, joita Konsta tilaisuuden tullen vahventaa ja värittää. Teoksen loppupuolella totuuskin selviää vaivihkaa.

Risto Mäkelän verkas ja selkeä lukutapa ja eläytyvä tulkinta sopivat mielestäni nautittavan hyvin tähän kirjaan - ja myös automatkakuunteluun. Päätin kuunnella Konstan sinisiä ajatuksia heti perään toisen kierroksen, jotta saan poimituksi mahdollisimman paljon kielen ja kerronnan vivahteita!

Kuuntelemaan ryhtyessäni sijoitin Havukka-ahon epämääräisesti jonnekin Itä-Suomeen, mutta kuuntelu paljasti, että iso osa tapahtumista paikantui Kainuuseen ja siellä Kuhmoon, Lentuan kylään ja Lentuanjärvelle. Niinpä havittelen tällä pistettä Oi maamme Suomi! -haasteessa.

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta. 


Veikko Huovinen: Havukka-ahon ajattelija, äänikirja
Kustantaja: WSOY 2007 (alkuperäinen paperiversio 1952)
Lukija: Risto Mäkelä, 6 CD-levyä, 8 t 16 min.
Kansikuva: Seppo Polameri
Pakkauksen suunnittelu: Kai Toivonen

tiistai 3. syyskuuta 2013

Kesän luullut ja luetut, syksyn suunnitellut

Kesäkuun alussa listasin tusinan kirjoja, jotka luulin lukevani kesän loppuun mennessä, ja kuinkas kävikään. Silmäys taaksepäin kertoo, että luin puolet niistä luulluista, ja sitten monta muuta.


Puoleen tusinaan luettuja kuuluvat Ulla-Lena Lundbergin kaunis ja koskettava Jää ja Jyrki Heinon historiallinen dekkari Kellari sekä tänä vuonna ilmestynyt Maijaliisa Dieckmannin lastenromaani Metsän poika tahdon olla. Enni Mustosen viihdyttävästä Koskivuori-sarjasta luin kaksi ensimmäistä osaa, Verenpisara ikkunalla ja Ruiskukkaseppele, mutta kesäksi aikomani kolmas osa jäi vielä odottamaan vuoroaan. Luetuista Jää oli vaikuttavin lukukokemus, mutta pidin myös Kellarista.

Kuudenneksi luetuksi nousee "joku täysin uusi ulkomainen kirjailija". Ajattelin jotain blogeissa paljon esillä ollutta kirjailijaa, mutta kimppalukumaratonille valikoitui lyhyt kirja eli saksalaisen Jenny Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina. Mikäpäs siinä, minulle uusi kirjailija hänkin. Lisäksi luulin - ehkä - tarttuvani skandinaaviseen dekkaristiin, ja kuuntelinkin äänikirjana Anna Janssonin Gotlantiin sijoittuvan arvoitusdekkarin Haudankaivaja.

Luultujen ulkopuolelta kiinnostuin lukemaan muutakin. Maratonille valitsin Anni Polvan nuortenkirjan Tiina ja myöhemmin luin sille jatkoa. Hanna Haurun Paperinarujumala oli kirjoista erikoisin, Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi taas hauskin. Timo Sandbergin Mustamäki teki vaikutuksen 1920-luvun Lahden kuvauksellaan. 



Tusinan lukemattomaksi jäänyt toinen puolikas pysyy edelleen verkkaisemmalla lukulistalla, mutta tässä "syksyn suunnitellut" -listauksessa nostan niistä esiin vain yhden, Pelon kirjan. Syksyn toimeliaammalle listalle kirjaan 10 luettavaa, sillä syksy enteilee kiireitä monella rintamalla. Viisi on tämän vuoden uutuuksia, kaksi kotimaisia klassikkoja ja kolme ulkomaalaisia.

1. Riitta Pelon kirjaa Jokapäiväinen elämämme aloitin jo, mutta kirja piti palauttaa kirjastoon. Sitä aion jatkaa, kieli on kaunista, vaikkakin hitaahkoa luettavaa.

2. Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on toinen kirjoittavasta naisesta tehty teos, Pelon kirjan lisäksi, ja se on parhaillaan kesken. Mielenkiintoinen ja omaperäinen kirja.

3. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on aiheeltaan kiinnostava, ja monet ovat sitä kehuneet jo ennakkotietojen perusteella. Nyt kun vain maltan olla silmäilemättä sen jo lukeneiden blogikirjoituksia siihen asti, kun saan sen itse luetuksi!

4. Tua Harnon Ne jotka jäävät kuulostaa myös houkuttelevalta, joten se on päässyt listalleni.

5. Kjell Westön Kangastus 38 voisi olla hyvä kirja alkaa kirjailijaan tutustuminen.

Muut neljä etukäteislistalle asti pääsevää ovat pari kotimaista klassikkoa ja pari ulkomaalaista:

6. Lukumaratonille varasin Juhani Ahon kaksi lyhyehköä kirjaa, joita en silloin lukenut, mutta jotka alkoivat kiinnostaa. Jospa nyt tulisi luetuksi Papin tytär ja 

7. Papin rouva.

8. Gillian Flynnin Kiltti tyttö kuulostaa koukuttavalta.

9. Aiemmin jo mainisin, että suunnittelen aloittavani oman kirjallisen maailmanvalloitukseni. Yhdeksi luettavaksi siihen olen varannut turkkilaisen kirjailijan Serkar Özkanin esikoisromaanin Kadonnut ruusu, Kirja etsimisestä ja löytämisestä.

10. Jotain venäläistä.

Näillä mennään syksyä päin. Ja välipalana dekkareita ja jotain kevyttä ja automatkoilla äänikirjoja...