maanantai 30. huhtikuuta 2018

Naisen tie - elämäkertoja ja muistelmia

MarikaOksan Naisen tie -haasteessa on luettu naisista kertovia elämäkertoja ja muistelmia pitkin syksyä, talvea ja kevättä. Haaste päättyy tänään.

Minulla on kaksijakoinen suhde elämäkertoihin ja muistelmiin. Ajattelen - ja sen olen blogikommenteissakin kirjoittanut useampaan otteeseen - että pidän elämäkerroista kovasti. Huomaan kuitenkin, että niitä tulee harvoin luetuksi, joten en oikein tiedä, mitä se pitäminen sitten on. Pitämisen tunteeseen varmasti vaikuttaa se, että nuoruudessa ahmin elämäkertoja, ja osa niistä teki suuren vaikutuksen ja antoi aineksia ajatteluuni ja jopa elämänkulkuuni.

Naisen tie -lukuhaasteeseen luin neljä kirjaa, ja jokainen niistä on omanlaisensa ja eri lailla luokiteltavissa:

Raila Kinnusen Nasima on peruselämäkerta, suomalaisen maahanmuuttajanaisen ja kansanedustajan elämäntarina. Oli kiinnostavaa lukea Suomeen perheensä kanssa paenneen hyvästä sopeutumisesta täkäläiseen yhteiskuntaan. Silti aktiivipoliitikkojen elämäkertoja lukiessa ei voi välttyä ajattelemasta, miten paljon kirjan julkaisemisella halutaan vaikuttaa äänestyskäyttäytymiseen seuraavissa vaaleissa...

Reetta Niemensivun Lempi ja rakkaus on sympaattinen sarjakuva kirjoittajan isoäidin elämänvaiheista. 

Leena Kaartisen Lastenlääkärin sotapäiväkirja edustaa haasteessa muistelmia, kirjailija kertoo päiväkirjassaan yhdestä työjaksosta sotaisessa Afganistanissa. Silmiä avaavia näkökulmia yhden maailman köyhimmän maan naisten ja lasten elämään.

Eeva Kilven Talvisodan aika on muistelma kirjailijan lapsuudesta, mutta kirjoitustavan vuoksi pidän sitä autofiktiivisenä kaunokirjana, jossa lapsen paikoin selvät, paikoin hatarat muistot kudotaan yhdessä arkistoista löytyvien ajan dokumenttien kanssa yhtenäiseksi kertomukseksi talvisodan ajasta.

Luen parhallaan Maarit Leskelä-Kärjen kirjaa Toisten elämät - Kirjoituksia elämäkerroista. Se on tietokirja elämäkertakirjoittamisesta ja erityisesti niin naisten elämäkerroista kuin naisten kirjoittamista elämäkerroistakin. Se olisi niin hyvin sopinut tämän haasteen aihepiiriin, mutta en halua nyt kiirehtiä kirjan kanssa. Sisältö on painavaa ja siinä riittää pureskeltavaa, joten kirjan postaus odottakoon aikaa parempaa. Haluan sen kuitenkin mainita tässä yhteydessä toisenlaisena lukuvinkkinä elämäkertojen maailmaan.

Kiitos, Marika, antoisasta haasteesta! Odottelen kiinnostuneena koostetta (linkitän tänne), josta löytynee kiehtovia lukuvinkkejä.

lauantai 28. huhtikuuta 2018

Taivaanrantojen maalari ja muita taiteilijaromaaneja


Jaakko Toivola muutti Kauhavalta Helsinkiin pian sisällissodan jälkeen vuonna 1919. Isän ja sedän opissa Jaakosta oli kehittynyt ammattitaitoinen maalari, ja sodanjälkeisessä Helsingissä rakennettiin paljon ja ammattitaitoisille rakennusmaalreille löytyi töitä. Taiteellisella miehellä oli värisilmää, ja niinpä hän sai tehtäväkseen sekoittaa jauheista värit, kun Helsingin keskustan uusien kerrostalojen porraskaiteet piti maalata tietynvärisiksi tai rappukäytäviin piirrettiin ja maalattiin lehtiköynnöksiä ja muita koristeita.

Alkuun maalausurakoita riitti. Iltaisin Jaakko suuntasi Ateneumin taloon piirustus- ja maalauskurssille. Hiilipiirroksia, öljyvärejä. Palkkarahoista meni iso osa maalauskurssilla tarvittaviin kankaisiin ja väreihin. Sitten Jaakko huomasi ruokalassa käydessään Mandin, keittiöapulaisen. Alkoi yhteinen taival, jossain vaiheessa käytiin vihilläkin Annin ja Oton todistaessa tapausta.

Näistä asetelmista Riitta Latvala alkaa kirjansa Taivaanrantojen maalari. Se on realistinen romaani nuoren parin elämästä, unelmista ja taisteluista 20- ja 30-lukujen Suomessa. Elämä sujuu alkuun hyvin, Mandilla on työnsä ruokalassa ja Jaakolle riittää rakennusmaalauksia.  Mandin sisko Hulda alkaa puhua oman ravintolan perustamisesta, ja siskokset onnistuvatkin hankkimaan Haagan kauppalasta liiketilan, johon he laittavat kahvila-ruokalan. Työtä on paljon, mutta Mandilla riittää intoa ja tarmoa. Tuntuu, että hän elää omaa unelmaansa, kun ruokailijoita riittää lähiseudun rakennus- ja tehdastyöpaikoista. 

Sitten tulee 30-luvun lama. Jaakolla on työttömyysjaksoja, jolloin väkevät juomat maistuvat turhankin hyvin. Kun putki on päällä, taulujen maalaaminenkaan ei suju, vaikka ystävät neuvovat myymään tauluja ja saamaan siten tuloja. Se tuntuu yllättävän vaikealta. Mandin on vaikea löytää ruokatarpeita ruokalaansa, ja kun yhä useampi työmies saa lopputilin, asiakkaittenkin kanssa on vähän niin ja näin.

Sisällissodan jälkeen sosialistit ja ammattiyhdistysliikeet agitoivat kannattajia työpaikoilla, vaikka mestarit eivät siedä minkäänlaista poliittista värväystoimintaa. Sota on vielä tuoreessa muistissa. Jaakkokin tempautuu salaa mukaan työväestön kokouksiin ja lentolehdisten levitykseen, vaikkakin enimmäkseen peesatakseen Hautista, työkaveriaan. Lama, lakot ja työttömyys synnyttävät kuitenkin uuden unelman: Neuvostoliitossa on asiat hyvin, työtä, asuntoja ja ruokaa riittää kaikille, jotka haluavat maata rakentaa. Anni ja Otto lähtevät matkaan, ja Jaakko alkaa valmistella samanlaista siirtoa heille Mandin kanssa. Pelko kuitenkin estää toteuttamasta aietta.

Kirja on jaettu kolmeen osaan, ja jokaisen osan otsikko kuvastaa Jaakon poliittista kehitystä 20- ja 30-lukujen aikana: I valkoinen, II punainen, III sinivalkoinen - ja vieläkin punainen. Yhteiskunnallisen pohjavireen rinnalla kulkee Jaakon kehittyminen taiteilijana. Hänellä on palo maalaamiseen, ja kun hän syventyy kuvan tekemiseen, hän astuu tilaan, jossa muu maailma unohtuu. Vuosien varrella syntyy lukuisia tauluja, joita hän aina välillä onnistuu myymäänkin. Kirjan päättyessä näyttää siltä, että taiiteilijan töille on enemmänkin kysyntää. 

Kiinnostava yksityiskohta kirjassa on yksi Mandin ruokalan asiakas, Haagassa asuva kirjailija Lehtonen, jonka kanssa Jaakko käy kiinnostavia keskusteluja politiikasta, kirjoista ja taiteestakin, kunnes sitten kuulee kirjailijan järkyttävästä kuolemasta.

Riitta Latvala kirjoittaa kieltämättä sujuvasti, vaikkakin vakavantuntuisesti. Muihin lukemiini 20-luvun Helsinkiin sijoittuviin romaaneihin tämä kirja tarjoaa uudenlaisen ja kiinnostavan näkökulman, pulaa ja nälkääkin kärsivän työväestön elämän ja ajan yhteiskunnalliset virtaukset. Helsinki elää kirjassa: Jaakko on mukana rakentamassa Stockmannia ja Lasipalatsia, Mandi kuljettaa ruokatavaroita raitiotievaunulla ruokalaansa, lapset syntyvät Kätilöopistolla.

          Riitta Latvala: Taivaanrantojen maalari352 s.
          Kustantaja: Otava 2008
          Kansi: Anja Reponen

KIRJA on omasta hyllystä, lahja ystävältä. MUUALLA sen ovat lukeneet ainakin Kiiltomato, Maijastina Kahlos ja Savon Sanomat
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "10. Ystävän sinulle valitsema kirja".


Osallistun kirjalla myös Tuijatan Taiteilijaromaanihaasteeseen, joka päättyy huomenna. Kaikkiaan luin haasteeseen 5 kirjaa, joista kaksi kertoo fiktion keinoin oikeasti eläneistä taiteilijoista, muut ovat kuvitteellisia. Yksi on sarjakuvaromaani.

Huomaan, että joissain muissakin lukemissani kirjoissa vilahtelee taiteilijoita, kuten Enni Mustosen romaanissa Ruokarouva (rouvan naapurissa asuu kuvanveistäjä Ville Vallgren ja kylässä käyvät Eino ja Kasimir Leino ja täysihoidossa asuu L. Onerva ja Leevi Madetoja), mutta en sitä kuitenkaan listaa haastekirjaksi, koska taiteilijat eivät ole siinä isommassa roolissa.

En malta olla mainitsematta, että parhaillaan luen tietokirjaa, jossa "tarkastellaan elämäkertakirjoittamisen traditioita ja merkityksiä kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta". Teos ei ole romaani eikä siis kuulu haasteeseen, mutta otan sen esille tässä, koska siinä on oma luku fiktioista eli elämäkertaromaaneista. Kirja on Maarit Leskelä-Kärjen Toisten elämät - Kirjoituksia elämäkerroista (Avain 2017). Tuon sen blogiini tuonnempana ja linkitän sitten kirjoitukseni tälle sivulle. (klik)

Tässä vielä Taiteiljahaasteen aikana lukemani kirjat (#taiteilijaromaani):

   Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
                           (säveltäjä-pianisti)
   Riitta Latvala: Taivaanrantojen maalari (taidemaalari)
   Raili Mikkanen: Teatteriin! (näyttelijä Ida Aalberg)
   Timo Mäkelä: Emil ja Sofi (taidemaalari ja -graafikko; sarjakuva)
   Kati Tervo: Iltalaulaja (taidemaalari Ellen Thesleff)

Tässä vielä linkki haasteen aloittajan yhteenvetoon ja muiden lukijoiden haastekirjoihin. Kiitokset Tuijalle kiinnostavasta haasteesta!

lauantai 21. huhtikuuta 2018

Pauliina Rauhala: Synninkantajat


Synninkantajat on vaikuttava kirja. Pidin kovasti Pauliina Rauhalan esikoisesta Taivaslaulu, ja tämä toinenkin tekee minuun suuren vaikutuksen. Päätän kuitenkin olla tekemättä vertailuja kahden teoksen välillä. Ne ovat erilaisia, mutta hienoja kirjoja kumpikin omalla tavallaan.

Alkuun minulla kestää tovin päästä kunkin Synninkantajien henkilön tarinaan mukaan, on työlästä vaihtaa näkökulmaa jokaisen lyhyen luvun jälkeen ja miettiä, miten luvut ja tarinat liittyvät toisiinsa. Vähitellen kuitenkin tutustun Aaroniin, Aliisaan, Aurooraan ja Taistoon, huomaan sukulaissuhteet, risteävät kertomukset, prisman heijastamat eri lailla koetut todellisuudet. Kun olen lukenut viimeisenkin sivun, liikutun, ja näen draaman kaaren. Palkitsevaa.

Synninkantajat on kirja uskosta ja epäuskosta, mutta ennen kaikkea yhteisöstä, jossa sallitaan vain yksi tapa uskoa ja ilmentää uskoa elämässä ja jossa käytetään valvomisvaltaa yhteisön jäsenten hengelliseen ja maalliseen elämään. Yhteisö on lämmin pesä sisällä oleville, torjuva ja kylmä ulkopuolisille ja oikeaa uskoa jaksamattomille. Kirja kuvaa yhteisöä yksilöiden kertomusten kautta, kohdentaa katseen Aliinaan, joka uskaltaa ajatella itse, nuoreen rakastuneeseen Aurooraan, joka haluaa aidan toiselle puolelle, Taistoon, joka on ottanut tai saanut valvomisvallan, ja vielä lapseen Aaroniin, joka joutuu valitsemaan papan ja mummin välillä.

Synninkantajat on loputtoman surullinen kirja, ja traagisinta on, että aaroneita, aliisoja, aurooria ja taistoja on oikeasti (ollut) olemassa. Rauhala kirjoittaa kauniisti, lainaa raamatunlauseita, runoja ja lauluja, hänen luonto- ja varsinkin lintukuvastonsa on runsas ja monimerkityksinen.

Toisenlaisen tason teoksessa avaavat matkakertomukset, joita on kirjassa useita. Niitä kirjoittaa kirjailija, keski-ikäinen perheenisä, joka on työstään vapaalla kirjoittaakseen väitöskirjaa. Se on jumiutunut, ja sen sijaan hän kirjoittaa romaania. Sitä varten hän matkailee tekemässä taustatutkimusta, ainakin mielikuvituksensa siivin. Matkakertomukset ovat tyyliltään analysoivia, ja niistä heijastuu kirjailijan kirjoitusprosessi, luomisen ja liian lähelle, liian kipeälle menemisen tuska. Matkakertomuksissaan kirjailija perehtyy erilaisiin yhden totuuden liikkeisiin, uskonnollisiin ja yhteiskunnallisiin, sekä keskustelee uskosta ja epäuskosta englantilaisen runoilija Matthew Arnoldin (1822-1888) ja tanskalaisen teologi ja filosofi Søren Kierkegaardin (1813-1855) kanssa.

Synninkantajat on hieno kirja, vakava, surullinen ja puhutteleva. Epilogista teoksen lopussa löytyy mukava yhteys myös Taivaslauluun.

          Pauliina Rauhala:  Synninkantajat367 s.
          Kustantaja: Gummerus 2018
          Kansi: Jenni Noponen

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA sitä on luettu esimerkiksi blogeissa Evarian kirjahylly, Kirja hyllyssäKirjapolkuniKirjojen kauneudestaLumiomena, Rakkaudesta kirjoihin
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen tämän kohtaaan "24. Surullinen kirja".

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Luiz Ruffato: Lissabonissa muistin sinut

Viimeksi lukemani kirjat näyttävät muodostavan tutkielman muistista ja muistamisesta. Vai mitä mieltä olette: 1918 - Matkoja muistin rintamilla, Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma, Jään muisti, Lissabonissa muistin sinut. Vakuutan, ettei tämä ole suunniteltua!


Viimeisin on brasilialaisen Luis Ruffaton kirjoittama pienoisromaani Sérgiosta, joka muuttaa unelmiensa perässä Eurooppaan, Lissaboniin. Elämä kotikaupungissa Brasiliassa on alkanut tympiä, vaimo joutuu hermojensa takia lepokotiin, pientä poikaa hoitavat appivanhemmat. Arki on yhtä työntekoa, mutta rahaa ei silti tunnu kertyvän. Sérgio haaveilee helpommasta elämästä, kiinteistöjen ostamisesta ja niiden koroilla elämisestä. Naapurien ja ehkä jopa koko kaupungin arvonannosta. 

Kun Sérgio joutuu lankonsa pettämäksi, hän päättää matkustaa Portugaliin ja luoda oman onnensa - ja rikkautensa - siellä, tulla takaisin vauraana miehenä ja nauttia kaikkien kunnioitusta.
... ohikulkijat tervehtisivät minua kunnioittavasti, Päivää, Serginho, ei, vaan Hyvää päivää, senhor Sérgio, ei vaan Oikein hyvää päivää, tohtori Sérgio, kuka ties asettuisin ehdokkaaksi kaupunginvaltuustoon, liittyisin Leijoniin tai Rotareihin, olisin tärkeä henkilö, ...
Lissabonissa muistin sitä jakaantuu kahteen lukuun: aika Brasiliassa ennen muuttoa ja aika Lissabonissa muuton jälkeen. Kummassakaan maassa ei ole helppoa. 

Uusi alku vanhalla mantereella ei ole auvoinen. Työtä ei löydy niin helposti kuin tuttavat Brasiliassa kertoivat. Matkakassa hupenee euro eurolta. Portugalilaisille hän on yksi monista siirtolaisista, heitä tulee Brasiliasta, Angolasta, Mosambikista, Guinea-Bissausta, ja juuri eri maista tulleisiin maahanmuuttajiin Sérgio tutustuukin. Vähitellen hän saa työpaikan ravintolassa tarjoilijana, ja asiat luistavat hetken. Vuoden kuluttua hän saa potkut, asiakkaat nyt vain haluavat, että heitä palvelevat vaaleatukkaiset ja sinisilmäiset ukrainalaiset.

Luiz Ruffato kirjoittaa Sérgion tarinaa hyödyntäen tajunnanvirtaa, joka on minulle aina haastava tekniikka, mutta tässä sitä ei viljellä äärimmäiseen asti. Ajatuksen logiikka säilyy, ja asioista juontuvat sivupolut avaavat päähenkilön historiaa, muistia menneistä tapahtumista. Toiveikkaaksi ei kirjan lopetusta - ja Sérgion tilannetta erinäisten pettymysten jälkeen - voi sanoa, ja näen jotain kovin vertauskuvallista siinä, miten kirjailija on otsikoinut kirjansa kaksi lukua: "Kuinka lopetin tupakanpolton" ja "Kuinka aloitin tupakanpolton uudelleen".

Kirjan aihe on tärkeä. Ja ajankohtainen Suomenkin maahanmuuttotilanteessa.

Lukiessa ihmettelin sanojen lihavointeja ja kursivointeja. Kustantajan sivulta löysin suomentajan vinkin, että kirjailija käyttää niitä osoittaakseen brasilianportugalin kirja- ja puhekielen eroja ja toisaalta eri portugalinkielisten maiden käyttämän kielen erilaisuutta. Portugalia en osaa yhtään, mutta ihastelen suomentaja Jyrki Lappi-Seppälän käyttämiä suomen kielen variaatoita hänen tavoitellessaan alkukielen luomia merkityksiä ja tunnelmia.


          Luiz RuffatoLissabonissa muistin sinut, 130 s.
          Kustantaja: into, 2018
          Alkuteos: Estive en Lisboa e lembrei de você  2009
          Suomentaja: Jyrki Lappi-Seppälä
          Kansi: Tuomo Parikka

KIRJAN lainasin kirjastosta. MUUALLA sitä on luettu ainakin blogeissa Aina joku keskenKieltenopen kotiblogi, Kirjojen kauneudesta, Mummo matkalla, Oksan hyllyltä.
Kuukauden kieli -haasteessa luetaan huhtikuussa portugalinkielisiä kirjoja.

torstai 12. huhtikuuta 2018

M. J. McGrath: Jään muisti


Missä: Ellesmeren saarella. Niin että missä? Kirjan sisäkansien kartat auttavat paikallistamaan Ellesmeren saaren Kanadan koillisosan arktiseen saaristoon. Saaren erottaa Grönlannin luoteisrannikosta (kartalla) kapeahko salmi. Leveyspiiri on sellainen, että yötön yö kestää neljä kuukautta, jona aikana ei auringonsäde näyttäydy horisontin yläpuolella. Avomeri vapautuu jäistä elokuussa, rannoilla on ikijäätä.

Milloin: Joskus viime vuosikymmenellä?

Kuka: Edie Kiglatuk, osatoiminen opettaja ja osatoiminen eräopas, metsästäjä ja kalastaja, entinen juoppo, puoliksi inuitti ja puoliksi valkoinen. Hänen lähipiirinsä eli ex-aviomies, ex-poikapuolet, täti. Kaikki he ovat inuitteja. Ylikomisario Derek Palliser, joka on paikallinen inuittipoliisi, tuntee Kanadan lait, mutta myös inuittiyhteisön lainkäytön. (Kuvitteellisen) Autisaqin kylän/kaupungin asukkaita. Tutkimusasemien tutkijoita. Erinäisiä rikollisia tahoja.

Mitä: Edie saa opastettavakseen kaksi etelästä tullutta valkoista miestä, jotka ovat metsästämässä Kanadan arktisella tundralla. Kesken retken lumimyrskyssä toinen heistä ammutaan. Ampujaa ei saada selville. 

Myöhemmin toinen miehistä palaa Ellesmeren saarelle, tällä kertaa hän avustaa erästä Englannista tullutta Arktiksen tutkimusmatkailijan jälkeläistä. Tutkijan retkikunta menehtyi pienellä (kuvitteellisella) Graigin saarella, esi-isää tai hänen miehistöään ei koskaan löydetty. Nyt suvun jälkeläinen on saanut käsiinsä yhden esi-isän päiväkirjoista ja on saapunut etsimään merkkejä tämän jäänteistä. Etsinnöissä hänen avustajansa joutuu lumimyrskyyn, katoaa jäjettömiin, ja hänen inuittioppaansa, Edien poikapuoli Joe, pakenee hiihtäen meren jään yli Autisaqiin. Sekavana hypotermiasta hän kuolee seuraavana päivänä, ja kaikki vaikuttaa siltä, että hän on tehnyt itsemurhan.

Sitä Edie ei purematta niele, vaikka inuittiyhteisö ei näe mitään syytä asian selvittämiseen. Niinpä Edie päättää selvittää Joen kuolemaa omin päin, tosin saaden paljon vastentahtoista apua poliisi Derek Palliserilta. Selvitystyössään Edie joutuu huimiin arktisiin seikkailuihin Ellesmeren saaren tundralla, Grönlannissa ja merellä. Kuviot ovat paljon isommat kuin Edie on osannut ajatella, pohjoisen luonnonvaroista on kiinnostunut taho jos toinenkin. Kunnon rikosjännärin tapaan ratkaisua saa arvuutella ja odotella lähes loppumetreille, ja siellä on lukijaa vastassa useampikin yllätys.

Miten: Jään muisti, kirjoittajansa M. J. McGrathin esikoisjännäri, on sujuvasti kirjoitettu, vetävä ja puhuttelevakin. Suomentaja on käyttänyt alkuperäiskansan ihmisestä sanaa "inuitti", ja se särähti aluksi, sillä minulle on tutumpi suomeksi "inuiitti". Piti ihan tarkistaa netistä. Kielikellon mukaan molemmat ovat mahdollisia, mutta "inuitti" suositeltavampi. Käytän tässä kirjotuksessa kirjassa olevaa muotoa.

Paikoin kirjassa on kuvailevia suvaintovaiheita, mutta sitten taas jännitys tiivistyy ja takaa-ajokohtaukset saavat lukutahdin ihan huomaamatta kiihtymään. Suvantovaiheiden ansiosta inuittien elinympäristö avautuu kaikessa ankaruudessaan, ja lukija pääsee kurkistamaan heidän elämäntapaansa ja kulttuuriinsa. Heidän alueellaan on kuitenkin paljon sellaista, jota muu maailma ja sen rikkaat mielellään hyödyntäisivät. Siitä nousee kirjan rikoskuvio, joka langettaa kirjalle myös määreen ekotrilleri. 

Kirjailija on Arktiksen asiantuntija ja kirjoittanut useita suosittuja tietokirjoja nimellä Melanie McGrath. Niitä ei liene suomennettu. Sen sijaan Jään muistin jälkeen on ilmestynyt suomeksi toinen jännityskirja Lumipoika, jossa Edie Kiglatuk ratkoo mysteeriä Alaskassa.

MiksiJään muisti on kirja jännityksen ystävälle, arktisen pohjoisen elämästä kiinnostuneelle, luontoa harrastavalle, eksoottisesta kulinarismista uteliaalle.

          M. J. McGrathJään muisti, 394 s.
          Kustantaja: Like, 2012
          Alkuperäinen: White heat  2011, suomentanut Anu Nyyssönen
          Kansi: Tommi Tukiainen

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA se on luettu ainakin blogeissa Amman lukuhetki, Kirjavinkit, Kirsin kirjanurkka, Tarukirja.
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan sen kohtaan "22. Kirjassa on viittauksia populaarikulttuuriin", sillä rentoutuakseen Edie katselee DVD:ltä vanhoja mykkäelokuvia (Charlie Chaplin, Buster Keaton, Harold Lloyd) ja tv-sarjoja ("Langalla"). Lisäksi tästä tulee suoritus Tundran lumoissa -haasteeseen ja uuteen Kirjoja ulapalta -haasteeseen - kirjassa asutaan tundralla meren äärellä, kumpaakin kuvataan paljon ja kummastakin hankitaan syötävä. Rikosten selvitys vie huimiin tilanteisiin niin tundran kuin merenkin armoille. Liitän tämän myös sarjakirjojen Jatkumo-haasteeseen.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma

Muisti on merkillinen asia. Hiljattain lukemassani kirjeenvaihdossa 1918 - Matkoja muistin rintamiilla Risto Lindstedt ja Eero Ojanen pohtivat sisällissotaa ja sen muistamista sekä muistamisen ja muistelemisen merkityksiä. Nyt heti sen perään törmäsin muistiin ja muistoihin Eeva Kilven hienossa ja koskettavassa teoksessa Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma.


Lähes viisikymmentävuotta talvisodan jälkeen kirjailija Eeva Kilpi muistelee syksyä 1939 ja senjälkeistä talvea. Syyskuun ensimmäisenä päivänä koulu alkaa totuttuun tapaan. Kirjan nimettömäksi jäävä tyttö, minäkertoja, on 11-vuotias ja menee yhteiskoulun toiselle luokalle. Samaan aikaan aikuiset puhuvat, että sota siitä vielä tulee. Koulua käydään Elisenvaarassa lokakuulle, sitten koulu otetaan puolustusvoimien käyttöön, ja tyttö jää päiviksi kotiin Hiitolaan. Auttelee äitiä, käy Hiitolan asemalla ravintolaa pitävän mummon luona lukemassa lehtiä, kulkee tutuissa metsissä ja lammen rannalla. Seuraa otsikoista sodan uhan kasvua.

Sitten tulee päivä, jolloin alkaa sota. Ensimmäisen kerran pommikoneet pudottavat lastinsa Hiitolaan sodan toisena päivänä. Tyttö keikkuu rattailla äidin ja pikkusiskon sekä mummon, halvaantuneen pipitädin ja Koivistolta tulleiden kälytädin ja serkun kanssa. Kymmenen kilometrin päästä isä on järjestänyt heille turvallisemman paikan kauempana radasta. 
Isän oli määrä huolehtia Hiitolan kautta ohjautuvasta siviiliväestön evakuoinnista, mutta samana iltapäivänä hän saikin jostain syystä määräyksen rintamalle. Äiti ja me lapset läksimme pommitusta pakoon, niin kuin tätä meidän ensimmäistä lähtöämme nimitettiin. Se kaikki, tiedon saapuminen, päätökset, järjestelyt, eroaminen, lähtö, matka kilometrien päähän metsäkylään on tapahtunut muutamien tuntien aikana. En muista siitä mitään.
Asetutaan isän ruotukaverin luo, piharakennukseen, jossa he kaikki neljä naista ja kaksi lasta mahtuvat kahteen pieneen huoneeseen, ja myöhemmin vielä nuoritäti päälle. Ahtautta kestetään ja siedetään, sillä on sota, täytyy olla urhoollinen, kotirintamalla. Joka tapauksessa tätä ei kestäisi kauan, sota loppuu, sodan jälkeen päästään palaamaan kotiin. Hiitolaa ja Elisenvaaraa pommitetaan rajusti, rataa ja radan risteyskohtaa. Asema palaa. Jotain hauskaakin talven pakkasilla tapahtuu. Tulee joulu. Loppiaiseksi pääsee Hiitolan apupappi lomalle  rintamalta, ja nuoritäti vihitään hänen kanssaan. Tyttö pääsee häihin. 

Sotatoimet kiihtyvät, helmikuun loppupuolella evakot joutuvat siirtymään sisämaahan, äiti, tyttö ja sisko menevät Kolkontaipaleelle Savoon, jossa äiti oli ollut nuorena. Sodan päättymistä odotetaan, toivotaan ja rukoillaan edelleen, ja kotiin pääsemistä. Sitten tulee 13.3.-40. Tulee rauha. Ja sen jälkeen järkytys: koti on luovutetulla alueella, koko Hiitola on, ja Karjala.
Muistot osoittautuvat oikukkaiksi kun niitä lähestyy. Ne tuntuvat ensin kiinteiltä ja selviltä, mutta kun niitä alkaa kosketella, ne ovatkin äkkiä hauraita ja särkyviä kuin kasvit vanhassa herbaariossa; niistä putoilee osia pois, ne muuttuvat läpikuultaviksi kuin aaveet ja heijastelevat toinen toisiaan, niin että niitä on vaikea sijoittaa oikeaan aikaan ja paikkaan.
Muisti on merkillinen asia. Kirjoittaessaan lapsuusmuistelmaansa Eeva Kilven mieleen tulee monia merkityksellisiä päiviä, niistä hän saattaa muistaa vain niiden synnyttämän tunnelman, mutta ei niinkään yksittäisiä puuhia ja tapahtumia. Sitten on toisia päiviä, jotka muisti on täysin pyyhkinyt pois eikä hän saa niistä kiinni edes yrittämällä. Jotain hän muistaa väärin, minkä voi nyt kirjoittaessaan todeta jälkeenjääneistä dokumenteista, sotapäiväkirjoista ja sanomalehtiartikkeleista.

Eeva Kilpi on mestari kuvaamaan lapsen sisäistä maailmaa, mielkuvitusta ja tunnetiloja, ajatuksia aikuisten asioista. Hänen kielensä on rikasta ja arkista samaan aikaan. Lapsen tarkkuudella hän käyttää tuttuja hiitolalaisia sanoja ja sananparsia ja huomioi niitä sanoja ja tapoja, joita muut käyttävät, talvisodan evakkomatkalla kohdatut ja muualta kotoisin olevat. Huomaan myös, että jo esikoisteoksessaan, novellikokoelmassa Noidanlukko, Eeva Kilpi on liikkunut samojen lapsuudenmuistojen äärellä. Hiitolaan jääneitä noidanlukkoja muistelee tyttö evakkomatkallaankin.

Taitava, herkkävireinen kirja, joka yhä puhuu sodan mielettömyydestä, lapsesta kasvamassa sen jaloissa ja kotiseudun kaipuusta. Kirjalle on olemassa jatkoa, sillä Kilpi kirjoitti myös teokset Välirauha, ikävöinnin aika ja Jatkosodan aika. Niistä myöhemmin, kunhan olen ne lukenut. Talvisodan aika sai Runeberg-palkinnon vuonna 1990.

       Eeva Kilpi: Talvisodan aika - Lapsuusmuistelma, 158 s. (e-kirjassa)
       Kustantaja: WSOY 2011, 2. painos, josta e-kirja 2017 (1. painos 1989)


E-KIRJAN lainasin Ellibs-verkkokirjastosta.
MUUALLA kirjaa on luettu ja kuunneltu paljon, esimerkiksi blogeissa Jokken kirjanurkka, Luetut, lukemattomatMrs Karlsson lukee..., Nannan kirjakimaraP.S. Rakastan kirjoja,
Helmet-lukuhaasteessa kuittaan kohdan "1. Kirjassa muutetaan". Lisäksi osallistun kirjalla Naisen tie -lukuhaasteeseen, jossa luetaan naisten elämäkertoja ja muistelmia.

torstai 5. huhtikuuta 2018

Naisten aakkoset: X, Y ja Z

Tarukirjan Naisten aakkoset -haasteessa olen saavuttanut pisteen, että enää en löydä kolmea suosikkia jokaisesta aakkosten loppupään kirjaimesta. Siksi siirryn suosiolla oikopolulle ja annan itselleni luvan etsiä vastauksia kolmen kirjaimen kimpalle samalla kertaa eli yksi kysymys yhtä kirjainta kohdan. Noin suurin piirtein. Haasteessahan esitellään "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."



   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Joitain vuosia sitten luin mukavia ja mielenkiintoisia teetarinoita, jotka tekivät vaikutuksen. Kokoelman hauska nimi on Merenneito tavaratelineellä : teetarinoita. Nostan kirjan tekijän Ulrika Yliojan suosikikseni.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Renée Zellweger näytteli Beatrix Potteria tämän elämäkertaelokuvassa, mutta sitä paremmin muistan Zellwegerin elokuvasta Bridget Jones - elämäni sinkkuna, joka toi hänelle naispääosan Oscar-ehdokkuuden.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Haluaisin tutustua Xinraniin, kiinalaiseen kirjailijaan, joka on kirjoittanut Kiinan tyttölasten kohtaloista kirjassaan Kiinan kadotetut tyttäret. Myös islantilaisen dekkaristin Yrsa Sigurðardóttirin teoksiin tutustuminen houkuttelee. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä. Hän ei ole piirtänyt erikseen kuvaa aakkosten loppupään kirjaimille, joten käytän samaa kuvaa kirjaimista U - Z.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It                              U
        B  Bit It                          L  Longed for It                           V
        C  Cut It                         M Mourned for It                        W
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                          O Opened It
        F  Fought for It              P  Peeped in It
        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)
        H Had It                          R  Ran for It
        J Jumped for It               T  Took It

tiistai 3. huhtikuuta 2018

Lindstedt & Ojanen: 1918 - Matkoja muistin rintamilla


Käsiin sattuu kirja, jonka kannessa kiiltelee kultaisin numeroin vuosiluku 1918. Sehän kiinnostaa, totta kai, sisällissodasta on kulunut 100 vuotta. Kirjan kansien sisäpuolelta paljastuu kahden kokeneen kynäilijän kirjeenvaihto. Risto Lindstedt on Suomen Kuvalehdestä eläkkeelle siirtynyt vapaa toimittaja, Eero Ojanen filosofi ja vapaa kirjoittaja, jolta on muun muassa viime vuosina ilmestynyt useita tietokirjoja Suomen kansanperinteestä. Lokakuussa 2014 he aloittivat yhteisen matkan vuoden 1918 muistin rintamille. 

Kahden vuoden ajan kirjoittajat lähettivät kuukausittain toisilleen kirjeitä, ja luullakseni alusta alkaen oli tiedossa, että kirjeenvaihto julkaistaan kirjana. Se sai nimen 1918 - Matkoja muistin rintamilla. Sisältö osoittautuu itselleni yllättävänkin kiinnostavaksi, yleensä en ole tarttunut tämäntapaisiin ajankohtaisia käsitteleviin kirjeenvaihtokirjoihin. Alkupuolen kirjeet pohtivat sisällissotaan johtaneita syitä ja jossittelevat. Olisiko Suomen historia ollut toinen, jos asejunaa Pietarista ei olisi lähetetty tammikuussa 1918? Tai jos Venäjän väliaikainen hallitus ei olisi hajottanut Suomen valtiopäiviä kesällä 1917? Tai jos jo 1905 Venäjän laivastoa ei olisi upotettu Venäjän ja Japanin välisessä sodassa? 

Hauska on lukea nyt vuonna 2018, miten kirjeissä aprikoidaan ennakkoon, miten Suomen itsenäisyyden sataa vuotta voidaan juhlistaa tyylikkäästi unohtamatta sisällissotaa. En tiedä, mitä kirjeiden kirjoittajat ajattelevat lopputuloksesta. Minusta on tyylikästä, että itsenäisyys sai hienot juhlistuksensa viime vuonna, sen vaatimia uhreja unohtamatta, ja että sisällissota saa ihan oman kokonaisen muistamisvuotensa tänä vuonna.

Kirjeissään miehet miettivät myös sitä, miten heidän sukupolvensa - molemmat ovat yli 60-vuotiaita - on viimeinen, joka on ollut tekemisissä sisällissodan kokeneiden kanssa ja joka siksi vielä muistaa sotaa. Heistä seuraava sukupolvi ei sitä enää tarvitse. Jään ajattelemaan, onko tosiaan noin. Viime ja tämän vuoden aikana on kuitenkin julkaistu lukuisia kirjoja, niin romaaneja kuin tietokirjojakin, vuoden 1918 sodasta, ja niitä lukevat niin sisällissodan käyneiden lapsenlapset kuin näiden lapset ja ehkä jo lapsenlapsetkin. Monella on sisäinen tarve ymmärtää, millaisista melskeistä  ja ihmisistä nousi Suomen tasavalta ja suomalaisten identiteetti.

Lindstedt ja Ojanen nostavat näkökenttään sodan katveeseen jääneet, joita kumpikaan osapuoli ei ole tavannut mainita. He olivat niitä, jotka tunnustivat oman värinsä aatetta, mutta eivät sodan alettua suostuneet tarttumaan aseeseen. Sodan jälkeen he eivät saaneet sankarin eivätkä uhrin viittaa, mutta monesta tuli sovinnontekijä ja rauhanrakentaja sodanjälkeiseen Suomeen.
Suomi oli ainut sisällissodan käynyt maa, jossa hävinnyt osapuoli sai ne yhteiskunnalliset oikeudet, joita se kapinalla vaati. --- Mistään hyväntahtoisesta anteeksiannosta ei todellakaan ollut kysymys vaan sen kovan realismin löytymisestä, joka oli pahasti hukattu ennen kapinaa.
Kirjeenvaihdon keskivaiheilla miehet inspiroituvat vuoden 2015 tapahtumista vaihtamaan ajatuksia siitä, onko uusi kansan kahtiajakautuminen verrattavissa sisällissodan synnyttäneeseen kahtiajakoon. Sen jälkeen heidän ajatuksensa siirtyvät sisällissodan jälkeiseen aikaan, niihin aineksiin, jotka mahdollistivat suomalaisen konsensuksen syntymisen ja demokraattisen yhteiskunnan rakentamisen. Hämmästyn kirjan lausetta siitä, miten harvassa Euroopassa oli tasavaltoja tuohon aikaan, Ranska, Sveitsi, Portugali, bolshevistinen Venäjä ja Suomi. Ei ollut suomalaisilla monta maata, josta hakea mallia ja esikuvia omalle demokratialleen.
Suomen itsenäisyyden alussa käsitys valtion käyttäytymisestä oli yhtä hutera kuin suunnitelma vallankumouksesta oli sekava.
Yhteiskunnallista ja filosofista keskustelua ryydittävät kertomukset niistä ihmisistä, joita kumpikin kirjan tekijöistä on matkoillaan tavannut ja joista on kirjoittanut. 
Ovathan vuoden 1918 taistelijoiden kuvat sotaisia kaikkine rensseleineen ja aseineen, mutta en minä niissä kuvissa verenhimoista vihaa näe. Enemmänkin näen ihmisiä, joille on palautettu merkitys, jota he totisina kantavat juhlavassa kuvaustilanteessa.
Kirjeenvaihtonsa aikana kirjailijat myös lukevat paljon sisällissodasta kirjoitettua, ja he siteeraavat niin tutkijoita kuin fiktiota kirjoittaneita. Kirjan sivuilta voi poimia harvinaisempiakin lukuvinkkejä vuosikymmenten takaa.

Kirja on sujuva- ja helppolukuinen, niin kuin voi kirjoittamisen ammattilaisilta odottaakin, tosin kirjoitus- ja lyöntivirheitä olisi kannattanut karsia vähemmäksi. Teksti matkailee muistin rintamilla sisällissodan kummankin väristä käsivarsinauhaa kantavien joukoissa ja luotaa sodanjälkeistä Suomea ja sen sodasta saamia siemeniä. Kieltämättä ajattelemisen aihetta antava teos. Kannatti lukea.

          Risto Lindstedt ja Eero Ojanen:  1918 - Matkoja muistin rintamilla148 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 2017
          Kansi: Satu Kontinen; kannen kuva: Museovirasto

KIRJA löytyi kirjaston tietokirjojen uutuushyllystä.
MUUALLA kirjasta kirjoitettua: Anun ihmeelliset matkatKirjastolaisen kirjahyllystä
Helmet-lukuhaasteessa merkitsen kohdan "28. Sanat kirjan nimessä ovat aakkosjärjestyksessä". Lisään kirjan 1918-haasteeseen ja ensimmäisen suoritukseni  Tietokirjahaasteeseen (92.7 Suomen historia. Itsenäisyyden aika).

sunnuntai 1. huhtikuuta 2018

Maaria Leinonen: Aurinko, älä laske


Ja linnunlaulu
se helisi
- käsittämätöntä -
se helisi
           jossain -
ei laulupuuta,
ei keinuvaa oksaa,
vain betonimuurien
tyly jyrkkyys ympäri -
mutta se helisi.
Kuolemanpimeän yön jälkeen
aamu:
vain valoa ja laulua.
Pääsiäisaamu.
               ("Pääsiäinen III", osa)

Näillä sanoilla toivotan aurinkoista ja valoisaa pääsiäistä kaikille blogini lukijoille. Katkelma on Maaria Leinosen runosta ja se sisältyy kokelmaan Aurinko, älä laske (1987). 

Kokoelma on runoilijan kuudes, ja sen runoissa soi lyyrisesti ihmiselämän monenlaiset kivut ja niiden keskellä - ja niistä huolimatta - arjen pienet ilahduttavat asiat. Yksi minua paljon koskettaneista runosikermistä on "Poika I-IV", sen kolmessa ensimmäisessä runossa mennään syvälle nuoren pojan tuntoihin vanhempien avioeron jälkeen.

Voiko se ihan oikeesti
unohtaa
että minä oon olemassa?
               ("Poika I", osa)

Vaan sen isänpäivänkortin
minä teen ja lähetän kanssa.
Piirrän tämän baarin
ja itseni tähän pöytään
odottamassa turhaan
puolitoista tuntia
joka toinen perjantai.
Enkä toivota onnea
vaan kysyn
mitä pahaa mä oon
sille tehnyt.
               ("Poika II", osa)

Monissa kokoelman runoista on fyysinen kipu ja sairaus läsnä, sairaala, jopa kuoleman kosketus, tai "surun varjo". Kaatuneiden muistopäivä antaa aiheen surra vielä isoa veljeä, joka ei koskaan palannut kotiin, ja kysellä, missä ovat nykyajan rauhantekijät. Luontokuvat ovat yleensäkin ominta Leinosta, Tšernobylin jälkeen luonto ja ihmisen tekemä maailma  laitetaan rinnakkain:

...
kuuntelen hämmästyneenä:
pääskysen laulu kantaa
moottoritien jylinän yli.
Emme siis ole vielä
aivan hukassa.
               ("Tshernobylin jälkeen", osa)

Kivun, kuoleman, surun keskellä Maaria Leinosella on kuitenkin luottoa siihen, että elämä kantaa, ja taito nähdä auringon pilkahdus synkimmissäkin vaiheissa. Hänen runonsa lohduttavat ja antavat voimaa, toivoa. Kokoelman nimirunosta poimin tämän:

...
että pimeä hipaisi läheltä
että lopullisen kosketus
oli niin todellinen -
että silmät kysyvät
onko vielä lupa nauraa
että jalat kysyvät
saako juosta
kukkivalla nurmella
että onko oikein iloita
kaiken sen jälkeen -

        että jokin huutaa:
        aurinko, älä laske,
        toivo, älä katoa,
        elämä, pidä minusta kiinni!
                    ("Aurinko, älä laske", osa)

Aikaisemmin olen kirjoittanut Maaria Leinosen postuumisti julkaistusta kokoelmasta Hoida meitä hiljaisuus (2014).

          Maaria Leinonen:  Aurinko, älä laske102 s.
          Kustantaja: Kirjapaja 1987
          Kansi: Matti Kota

KIRJA on omasta hyllystä (lahjaksi saatu?).
Helmet-lukuhaasteessa kirjaan tämän kohtaan "2. Kotimainen runokirja". Osallistun kokoelmalla myös #runo18 -haasteeseen.