torstai 31. elokuuta 2017

Kuukauden Tiina - Tiina ja vieras poika


Jo kirjan nimi, Tiina ja vieras poika, paljastaa tiinoja enemmän lukeneille, millaisia tunteita Tiina-sarjan 27. kirjassa tunnetaan. Jälleen kerran alkaa kesäloma, ja Juha suostuu lähtemään lukiolaispoikien parin viikon pyöräretkelle kysymättä Tiinalta lupaa. Siitä kovasti nokkiinsa ottanut Tiina lupaa Juhan kiusallakin Elville mennä tämän kanssa luontokerhoon, jossa on paljon poikia mukana, ja sitten vielä kerhon luontoleirille.

Monissa Tiina-kirjoissa on jokin teema esillä, ja tässä se on luonnonsuojelu ja luonnon tunteminen. Luontoretkellä Mikko, silmälasipäinen ja pisamanaamainen luonnontutkijapoika, kiinnittää huomionsa Tiinaan heti bussimatkalla. Hänen seurassaan Tiina pääsee näkemään ketunpoikasia ja yöllisellä seikkailulla mäyriä, mutta suukkoja ei Tiina siedä. Mikko on kuitenkin mukava ja aina hyväntuulinen, ja häntä voi hyvin vertailla Juhaan. Mikko ei koskaan tappele kenenkään kanssa, vaan tappelun uhatessa väistää syrjemmälle, sillä tappeleminen on hänestä lapsellista. Se on Tiinalle uutta eikä hän voi olla ajattelematta, puolustaisiko Mikko nyrkeillään edes häntä, jos joku kävisi hänen kimppuunsa.

Kolmen päivän luontoleiri kutistuu kahteen päivään, kun jatkuva sade yllättää telttaleirin. Jos on Juha Tiinan mielessä leirin aikana, ei voi Juhakaan unohtaa Tiinaa, vaan tyttö pyörii pojan mielessä yötä päivää, niin että hän sairastuu jo toisena pyöräilypäivänä. Ensimmäistä kertaa Juha tunnustaa Tiinallekin, että hänellä oli ikävä tätä.

Mustasukkaisuutta on vahvasti ilmassa, jos kohta sen vastapainona tavallista enemmän nuorten lämpimiä tunteitakin. Juhan määräys- ja omistushalu, joka jatkuu kirjasta toiseen, on kohtuullisen ärsyttävää, eikä ärsytystä lievennä paljonkaan Tiinan alistuminen pojan mustasukkaisiin käskyihin ja kieltoihin. Tämä dynamiikka heidän suhteessaan on kaikkien kummallisinta Tiina-kirjoissa, ja mietinkin, miten paljon siihen on vaikuttanut Anni Polvan paneutuminen aikuisten naisten ja miesten kevyisiin rakkaussuhteisiin viihdekirjoissaan. Olisi kiva kuulla, miten nykyiset tyttölukijat suhtautuvat Juhan määräilemiseen ja Tiinan alistumiseen, vai kummastuttaako tämä vain aikuista ihmistä.

Edellinen 26. Tiina-kirja on Älä itke, Tiina. Jäljellä on vielä kaksi sarjan teosta.

      Anni Polva: Tiina ja vieras poika, 142 s.
      Kustantaja: Karisto 1991 (7. painos; 1. p. 1984)
      Kansi: Satu-Sisko Sintonen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Saran kirjat, Sheferijm
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 62)

tiistai 29. elokuuta 2017

Lapsuuteni kirjasuosikkeja kootusti


Luetaanko tämä? -blogin Kia pisti talvella pystyyn lukuhaasteen lapsuuden kirjasuosikeista. Nyt on tullut aika koostaa omat, uudelleen luetut lapsuuden kirjaystävät.

Näyttää siltä, että haasteeseen osuvat kirjat ovat kaikki kotimaisia ja viime vuosisadan alkupuolelta. Haasteaikana olen lukenut kolme Anni Swanin romanttista nuorten romaania vuosilta 1916, 1922 ja 1924, joista ainakin kaksi viimeksi mainittua kuvaavat 1800-luvun puoleista aikaa. Lisäksi viime viikonloppuna huvitin itseäni kahden ohuen kirjan verran Jarmari Finnen Kiljusen herrasväen humoristisilla ja hulvattomilla seikkailuilla vuosilta 1914 ja 1916.

Haasteaikana luin myös Seljan tytöt ja useita Tiina-kirjoja, viimeksi Älä itke, Tiina, mutta kun juuri noita teoksia en ole lapsuudessani lukenut, niin haasteeseen en kelpuuta niitä.

Tässä vielä lapsuuteni kirjasuosikit kootusti:


      
Anni SwanIris rukka
       Anni SwanPikkupappilassa
     Anni SwanUlla ja Mark
     Jalmari FinneKiljusen herrasväki
     Jalmari FinneKiljusen herrasväen uudet seikkailut


Kiitos, Kia, kivasta haasteesta! On ollut mukava lukea muidenkin lapsuuden suosikkikirjoista, ja luulenpa tarttuvani joihinkin niistä itsekin. 

Taidanpa osallistua Ajattomia satuja ja tarinoita 2 -lukuhaasteeseen 1.9.2017-28.2.2018. Aina sitä sen verran tulee lasten ja nuorten kirjojen klassikkoja luetuksi. Kakkoskierrosta emännöi Niina Yöpöydän kirjat -blogissa.


maanantai 28. elokuuta 2017

Kaksi kirjaa Jalmari Finnen Kiljusia

Jalmari Finnen kirjoittamia Kiljusen herrasväen edesottamuksia oli lapsuuskotini kirjahyllyssä muutama kirja, ja ne olivat hupaisaa luettavaa, vaikkeivät koskaan yltäneet suursuosikeikseni. Siitä huolimatta päätin kokeilla parin kirjan verran, miltä ne maistuvat nyt aikuisena. Kaikkiaan Finne kirjoitti kahdeksan Kiljus-kirjaa, joista nyt lukemani ovat sarjan ensimmäiset. Kotini kirjoissa oli samanlaiset kannet kuin näissä kirjastosta lainaamissani näköispainoksissa.


Kiljusen herrasväki alkaa sarjan. Kiljusen perhe esitellään heti alkuun näin: 
"Kiljusen herrasväki asui maalla, heillä oli siellä oma maatilansa. Heitä oli neljä: isä Kiljunen, lyhyt ja hyvin lihava mies, kaljupäinen ja pulleasilmäinen, äiti Kiljunen, laiha kuin tikku, pitkänenäinen ja tihrusilmäinen, ja sitten pojat Mökö ja Luru, jotka olivat aivan yhtä vanhat."
Lisäksi Kiljusilla on villakoira Pulla. Kaksospoikien oikeat nimet ovat Mikael ja Lennart ja perheen sukunimi Kiljander, mutta kaikki tuntevat heidät Kiljusina, kun he ovat niin kovia huutamaan ja kiljumaan. Myöhemmissä kirjoissa pojilla on myös pikkusisar Plättä.

Kirja koostuu seitsemästä luvusta, joissa jokaisessa on toinen toistaan hulvattomampia Kiljusen perheen kommelluksia. Erityisen paljon sattuu ja tapahtuu, kun lähdetään matkoille. Kirjan kahdessa luvussa tehdään matka Helsinkiin, sen lisäksi käydään markkinoilla, saunassa, kalassa ja hirviä pyytämässä.

Kakkoskirjassa Kiljusen herrasväen uudet seikkailut meno jatkuu samaan malliin, mutta nyt pysytään pääasiassa kotinurkilla: leivotaan, ravustetaan, ansaitaan rahaa Mökön soittaessa lainattua posetiivia ja Lurun esittäessä paviaania nahka hiilellä tummaksi värjättynä ja lehmänkarvoja täyteen liimattuna. Silloin kuitenkin matkustetaan, kun pojat päätetään lähettää kouluun Helsinkiin. Mökölle ja Lurulle sattuu ja tapahtuu, joten Helsingin lyseo siirtää pojat mahdottomina yhteislyseoon, se puolestaan toiseen kovemman kurin lyseoon, se Viipuriin, se Kuopioon, Turkuun, Tampereelle.

Jalmari Finnen kieli on hyvin visuaalista, ja minun on helppo mielessäni nähdä Kiljuset jossain kohelluselokuvassa, jonka seikkailuissa ei ole päätä eikä häntää. Kirjat ovat hassuja ja varsinaisia toimintapläjäyksiä. Itse en teksteistä innostunut enää samalla tavalla kuin lapsena, mutta uskon niiden naurattavan kommellusjutuista nauttivia, niin lapsia kuin aikuisiakin. Esimerkiksi  Helsingin matkalla Kiljuset päättävät etsiä illalla yösijaa Ateneumista:
"Sitten alkoi Pulla ravata portaita ylös, ja koko herrasväki seurasi juoksujalkaa. Portaat olivat hyvin korkeat. He olivat päässeet jo melkein niiden yläpäähän, kun pimeässä isä Kiljunen horjahti ja alkoi kieriä portaita alas. Kun hän oli lihava, niin hän hyppeli kuin suuri pallo. Äiti Kiljunen säikähtyi tästä niin pahanpäiväisesti, että kaatui hänkin. Ja kun hän oli pitkä ja laiha, mukkelehti hän niin, että hameet hulmusivat hänen ympärillään. Mökö ja Luru tarttuivat toisiinsa kiinni ja tulivat yhtenä keränä alas. Mutta Pulla jäi portaitten yläpäähän ja haukkui minkä suinkin jaksoi. Se oli varmasti vakuutettu siitä, että herrasväki oli tämän kierimisen keksinyt huvittaakseen häntä." (Kiljusen herrasväki)
Kiljusen herrasväessä Finne kirjoittaa, että "Suomessa on yleisesti levinnyt sanomalehti, 'Pääskynen', joka on tarkkaan seurannut Kiljusten elämää ja hommia". Pitihän asia tarkistaa Kansallisarkiston digitaalisesta aikakauslehtikokoelmasta. Ja aivan oikein! Kirjailija kirjoitti Kiljusen herrasväen metkuista Pääskyseen. Esimerkiksi kertomus "Kiljusen pojat koulussa" ilmestyi lehdessä 1.3.1912. Yksi lehden toimittajista oli Anni Swan.

      Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki, 88 s. 
      Kustantaja: Otava 1968 (12. painos; 1. p. 1914)
      Kirjan kuvitus: R. Rindell. 

      Jalmari Finne: Kiljusen herrasväen uudet seikkailut, 68 s. 
      Kustantaja: Otava 1945 (7. painos; 1. p. 1916 Otava)
      Kirjan kuvitus: R. Rindell. 

      Kummankin näköispainos: ntamo 2013 ja Suomalaisen kirjan museo Pukstaavi

KIRJAT lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjasähkökäyrä
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 60 ja 61), Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste

lauantai 26. elokuuta 2017

Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut


Juhani Kuikka, lääninrikosetsivä Viipurista, selvittää visaista murhatapausta Terttu Autereen kolmannessa poliisiromaanissa Kaunis mutta kuollut. Niin ajattelee moni, joka kuulee itäsuomalaisen kauppalan yhteiskoulun piirustuksenopettajan löytyneen koulun kokoelmahuoneesta kuristettuna. Surmansa saanut Iiris Soivio oli koulun väriläikkä, hän oli eloisa ja iloinen ja pukeutui kirkasvärisiin vaatteisiin niin kuin taiteilijalle sopiikin. Useampi paikkakunnan mies on menettänyt hänelle sydämensä ja suree hänen kuolemaansa.

Onnekseen Juhani Kuikka on käymässä kauppalassa, kun surmatyö tapahtuu, sillä hänen kihlattunsa, Onerva Ojala, on saanut yhteiskoulun äidinkielen opettajan paikan sieltä. Juhani tapasi Onervan edellisen lukuvuoden aikana, tämä oli silloin sijaisopettajana eteläsuomalaisessa kaupungissa, ja rikosetsivä joutui paikkakunnalle tutkimaan rouva Holmin tapausta (kirjassa Kuka murhasikaan rouva Holmin?). Seuraavana kesänä Onerva on kesätöissä täysihoitolassa lomapaikassa, joka kovasti muistuttaa Terijokea, kun siellä tapahtuu kirjailija Armas Laesteen murha (kirjassa Kuolema Eedenissä). Kukas muu tulee selvittämään rikosta kuin Juhani Kuikka Viipurista. Kolmanteen kirjaan mennessä heidän suhteensa on lämmennyt siinä määrin, että he ovat uudenvuodenyönä menneet kihloihin.

Kuten Terijoella saa Onerva jälleen auttaa sulhastaan rikoksen selvittämisessä. Hän tunsi opettajat, myös Iiriksen, ja pystyi luonnehtimaan opettajainhuoneen ilmapiiriä ja sosiaalisia suhteita. Iiriksen asunnossa hän huomaa, että sieltä puuttuu omistajansa lempihuivi, jota tämä oli käyttänyt murhaa edeltävänä päivänä penkinpainajaisissa.

Kuten olen aikaisemmista Terttu Autereen dekkkareista kirjoittanut, kirjailija osaa luoda houkuttelevan 30-luvun tunnelman, jossa kotoisa arvoitusdekkari koukuttaa arvailemaan syyllistä. Ärsyttävästi kirja ei paljasta paikkakunnan nimeä, joten hakukoneelle on ollut käyttöä etsiessä 30-luvun itäsuomalaista kauppalaa, jossa oli faneritehdas ja 10 kilometrin päässä varuskunta. Kolme kirjaa olen viihtynyt hyvin Juhani Kuikan ja Onerva Ojalan seurassa. Silti he ovat jääneet aika pintapuolisiksi tutuiksi, ja mieli tekisikin tutustua heihin paremmin, tietää syvemmin, millaisia he ovat ihmisinä. Henkilökokoelma kirjassa on kuitenkin kaiken kaikkiaan herkullinen alkaen abiturienteista koulun talonmiespariskuntaan, ammattiupseerista pappiin, rakastuneesta rehtorista hänen mustasukkaiseen ja tiukkaan vaimoonsa. Epäilyksenalaisia kaikki tyynni.

Parasta romaanissa Kaunis mutta kuollut on sen koulumiljöö. Entisenä äidinkielenopettajana Autere on ollut omalla maaperällään, ja se näkyy niin luontevana opettajainhuoneen ja koko kouluyhteisön kuvauksena kuin vaikkapa penkinpainajaisten tai abiturienttien tenttien katkelmina. Abiturienttikepistä en kuitenkaan ollut ikinä kuullutkaan! Liekö tapa hävinnyt omiin kouluvuosiini mennessä?

Nyt sitten vain jatkoa ja 30-luvun häitä odottelemaan, kun hääpäiväkin on saatu päätetyksi kesken kiihkeän murhamysteerin ratkonnan.

      Terttu Autere: Kaunis mutta kuollut, 303 s.
      Kustantaja: Karisto 2017

KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Amman lukuhetki, Luetut kirjat, Ullan luetut kirjat
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 59)

perjantai 25. elokuuta 2017

Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi


Kesälomasta jäi pari viikkoa elokuun loppupuolella pidettäväksi, ja lomalla olen lukenut ja kuunnellut yhtä ja toista kevyttä ja hupaisaa. Siirryin muun muassa 1930-luvun kesänviettoon Hilja Valtosen Nykyhetken tyttölapsen malliin.

Nykyhetken tyttölapsi on Anja Utria, joka on reputtanut äidinkielen kokeen kevään ylioppilaskirjoituksissa. Sen tähden hänen on lähteminen Savoon kolmen tätinsä kanssa, he tapaavat viettää lomansa Saimaan saaressa Kärsäpäässä, ja siellä on mainio tilaisuus prepata syksyn kokeisiin tätien valvovien silmien alla. Asiassa on vain pikkuinen mutta. Saaren omistaa Kärsäpään tilan omistaja, poikamies Tuomas Ollikainen, joka on niin sydämistynyt naisiin, ettei salli yli 15- ja alle 35-vuotiaita nuoria naisia tulevaksi saarelleen. Augusta-täti keksii kuitenkin keinon: Anja tulee saarelle 15-vuotiaana, vaikka on jo parikymppinen. Sopivat vaatteet ylle, tukkaan lapsellinen nauha. Onneksi Anja on pieni ja siro kooltaan ja luonnoltaan sopivan leikkisä, joten suunnitelma toimii oikein hyvin. Onneksi Tuomas-setä pitää lapsista.

Ei ole vaikea arvata, miten Kärsäpäässä käy. Tuomas-setä kun on komea varreltaan ja kasvoiltaan ja vielä oikein mukavakin, niin eihän Anja sydämelleen mitään voi. Samaa liikehdintää tuntuu olevan Tuomaksenkin sydämessä, kun hän unohtuu viihtymään Anjan seurassa turhan usein, mutta hän saa tyytyä kertomaan itselleen ja Anjalle, että hänellä on ajatuksia Anjan tulevaisuudesta, jotka hän kertoo, kunhan kolme vuotta on kulunut.

Ennen kesän loppua Anjan salaisuus paljastuu, mutta siinä sivussa hän on saattanut Asta-tätinsä ja tämän nuoruuden kosijan yhteen, saanut naapurihuvilan 17-vuotiaan Jarmon rakastumaan itseensä ja omana 20-vuotiaana itsenään hurmannut Savonlinnan kasinolla Jarmon naisiin menevän isänkin, tosin vain häntäheikkiä näpäyttääkseen. Aikaa kuvaa sekin, että Ada-täti lähtee Petsamoon lomamatkalle.

Nykyhetken tyttölapsi on taattua ja raikasta Valtos-laatua kevyeksi kesäviihteeksi. Tai hömpäksi sitä kaiketi pitäisi sanoa, mikäli tämän kesän kirjallisuuskeskusteluja on uskominen. Hömppää tai ei, minua Valtosen kirjoissa miellyttää sen omatoimisten naishahmojen nokkela ja hyväntuulinen sanailu, jos kohta sivuhenkilöissä - tällä kertaa tädeissä ja naapurihuvilalaisissa - riittää melkoisesti stereotyyppisiä ominaisuuksia. Aikaisemmin olen blogissani kirjoittanut kirjailijan teoksista Nuoren opettajattaren varaventtiili, jonka lailla Nykyhetken tyttölapsikin on kirjoitettu päiväkirjaromaaniksi, ja Hätävara. Näistä kolmesta kirjailijan esikoinen, Nuoren opettajattaren varaventtiili, on suosikkini, vaikka tämän Nykyhetken tyttölapsenkin seurassa meni rattoisasti ja väliin naurahdellen muutama tovi.

      Hilja Valtonen: Nykyhetken tyttölapsi, 205 s.
      Kustantaja: Otava 2006 (1. painos 1937)
      Kannen kuva: Poika Vesanto

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjakaapin avain, Sallan lukupäiväkirja, Yksi pieni lukupäiväkirja
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 58)

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Anni Swan: Pikkupappilassa sekä Ulla ja Mark

Anni Swanin nuortenromaanit olivat lapsuuteni suosikkeja ja nyt lukemani kirjapari sieltä parhaasta päästä. Iris rukan voittanutta ei kirjailijan tuotannossa minulle kuitenkaan ole.

Pikkupappilassa-romaani alkaa siitä, kun pappisperhe muuttaa isän uuden viran myötä maalaisseurakuntaan Hämeeseen. Elämä pikkupappilassa on vaatimatonta, vilkasta ja viehkeää, lapsia papilla ja hänen rouvallaan on seitsemän, ja lisää väriä tuovat naapuriperheiden jälkikasvu. Erityisesti kirjassa nousevat esiin papin tyttäret. Minna, esikoinen, on kaunis, hyvä ja viisas ja hän on juuri palannut kotiin opinnoistaan Haminan naisopistosta. Martta on ahkera ja käytännöllinen apu pappilan kotitaloudessa ja käsitöissä, Liisi taas innostunut historiasta, ja hän haluaakin Helsinkiin opiskelemaan, jos vain pellavasadosta saadaan tarpeeksi rahaa koulumaksuihin. Ulla kulkee metsissä, hurmaantuu luonnosta ja kaikesta kauniista ja haaveilee tulevansa kirjailijaksi. Tytöistä nuorin, 10-vuotias Lotti, sen sijaan aikoo mammaksi, jolla on kaksitoista lasta. Hän huolehtii tunnollisesti  nukeistaan ja pelastamastaan kulkukissa Mossesta. Tyttöjen jatkona ovat vielä pikkupojat Kaarlo ja Lauri.

Pikkupappilan tyttöjen sanotaan muistuttavan Louisa M. Alcottin Pikku naisia -romaanin sisarussarjaa. Sitä en muistaakseni ole lukenut, mutta Swanin tytöistä tuli mieleen hiljattain lukemani Rauha S. Virtasen Seljan tytöt. Seljan perheestä kun löytyy myös runoja kirjoittava haaveilija ja kotona puuhailua rakastava, järkevä nuorimmainen. Seljan elämänpiiri kuitenkin on uudemmalta vuosisadalta ja muutenkin erilainen kuin pastori Sandin tytöillä.

Pikkupappilaan on sisällytetty toinen toistaan romanttisempia juonikuvioita. On äidin serkku Ulrik Schöring, joka on kadonnut jäljettömiin petyttyään rakkaudessa ja jonka uskotaan kuolleen, mutta joka nyt palaakin Amerikasta vauraana miehenä. Hän ostaa takaisin aikanaan pakkohuutokaupalla myydyn sukukartanon ja löytää vaimon pikkupappilasta. On pappilan naapuriin päätynyt löytölapsi Mark, joka rakastaa viulunsittoa, ja kun Harjulassa ei saa soittaa, hän pakenee ja ryhtyy kulkuriksi. Pappilan Ulla ymmärtää Markia, ja pappilan Minna saa Markin houkutelluksi palaamaan Harjulaan, kun lupaa, että poika saa soittaa pappilassa. Löytyypä Markin isäkin ihmeellisen sattuman kautta. Ja on Sarvimäen paronin ainoa poika, joka ei tule toimeen äitipuolensa kanssa, ja siksi karkaa rengin vaatteissa maantielle ja pestautuu tuntemattomana pappilan rengiksi.

Anni Swanin romaanin kieli ja juoni tuntuvat vanhahtavilta, mutta kuinka muuten voisi ollakaan, kun sen ensipainos ilmestyi melkein sata vuotta sitten vuonna 1922. Lisäksi nimiösivulla on luonnehdinta "Kertomus isoäidin ajalta", joten se kuvaa elämää joskus 1800-luvulla. Ajankuva on viehättävää, ja kirjan juonen moninaiset käänteet ja tapahtumat tempaavat mukaansa. Pappilassa ollaan köyhiä, mutta kuulutaan kuitenkin pitäjän sivistyneistöön, joka seurustelee vallasväen ja aatelistenkin kanssa. Samalla ollaan tuttuja myös talonpoikien taloissa ja mäkitupalaisten mökeissä. Arvomaailma on kristillinen, kuten papin perheelle sopii, apua tarvitsevia autetaan, missä voidaan, ja lapset kasvatetaan rehellisiksi ja oikeudenmukaisiksi.

Kirja on valittu Ylen 101 kirjaa -sarjan vuoden 1922 kirjaksi. Se on luettavissa e-kirjana verkosta, joskin itse luin sen ihan perinteisenä paperikirjana. Linkin kautta pääsee katsomaan myös TV-keskustelua kirjasta Ylen 101 kirjaa -sarjassa.

      Anni Swan: Pikkupappilassa, 234 s.
      Kustantaja: WSOY 1987 (13. painos; 1. p. 1922)
      Kansi: Martta Wendelin

Pikkupappilassa sai jatkoa, kun Anni Swan kirjoitti sille pariksi nuortenromaaninsa Ulla ja Mark. Kirja alkaa romanttisesti pappilan tyttären häillä, jonne tulleet isän opettajasisaret toteavat, että Ullan pitäisi päästä kouluun. Niinpä Ulla matkustaa kolmen naimattoman tädin kanssa kaupunkiin heidän kouluunsa ja saa asua heidän kodissaan. Koti-ikävän hellitettyä Ulla sopeutuu kouluun ja tätien kotiin ja saa uusia ystäviä.

Samanaikaisesti löytölapsi Markin saksalainen isä menee naimisiin Suomessa ja muuttaa Berliiniin. Mark pääsee mukaan ja saa ottaa viulutunteja. Äitipuoli ei kuitenkaan pidä Markista, sillä hän ei usko pojan oikeasti olevan hänen miehensä lapsi, vaikka tämä itse on vakuuttunut siitä. Sitten isä yllättäen kuolee, mutta ehtikö hän tunnustaa Markin pojakseen? Mitään paperia siitä ei tunnu löytyvän.

Äitipuoli huolehtii Markista lähettämällä tämän pois kotoa yksityisesti koulutettavaksi. Uusi opettaja on ankara mies eikä siedä pojan laiskottelua ja viulun vinguttelua. Mark karkaa ja lyöttäytyy yksiin kulkevien soittajien kanssa. Seurueen konserttikiertue saapuu Ullan koulukaupunkiin. Tätien kieltoa uhmaten Ulla pääsee katsomaan unkarilaista musiikillista ihmelasta, joskin vain aidan päälle kiipeämällä, ja hän ei ole uskoa silmiään, kun hän tunnistaa valeasuisen ystävänsä. Nuoret tapaavat, mutta sitten seurue häviää kaupungista. Seuraa jännittäviä juonikiemuroita ja takaa-ajo, mutta Markin käy lopulta oikein hyvin, kuten tällaisissa kirjoissa on tapana.

      Anni Swan: Ulla ja Mark, 246 s.
      Kustantaja: WSOY 1978 (8. painos; 1. p. 1924)
      Kansi: Martta Wendelin

KIRJAT ovat kirjastolainoja.
MUUALLA Pikkupappilasta ovat kirjoittaneet Maailman ääreen, Sheferijm -blogit sekä Ullasta ja Markista Maailman ääreen ja Sheferijm -blogit.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 56 ja 57), Lapsuuteni kirjasuosikit -lukuhaaste.

lauantai 19. elokuuta 2017

Taina Teerialho: Huuli ja muita kertomuksia

Taina Teerialho on kirjoittanut novellikokoelman Huuli ja muita kertomuksia, jonka kaikissa kuudessa novellissa on jotain sopivasti vinksahtanutta. Takakannen esittely kutsuukin niitä aikuisten saduiksi, joissa tutut asiat näyttäytyvät toisin kuin tavallisesti. Kertomuksissa tuttu ja realistinen yhdistyy outouteen, niissä ollaan eri tavoin kahden maailman, kahden todellisuuden rajapinnalla. Olisivatko nämä maagista realismia?

Novellissa Tulentekijä mies sukeltaa laiturilta järveen etsiessään sinne juuttunutta omatekoista uistinta. Päivä on ollut kalsea, vaimo puhumaton ja poika sietämätön, ja nyt katoaa se paras uistinkin. Ilma loppuu keuhkoista, sukeltaja nousee pintaan ja huomaa tutun laiturin kadonneen ja rannan olevan vieraan. Rannalla hänet näkee pieni poika, toisesta maailmanajasta, jonka isä on sanonut, että laulujen mukaan tulentekijä nousee vedestä, sellainen, joka saa tulen elämään ja tuo tullessaan paremmat ajat ja uudet tavat.

Novellissa Enkelin nauru mies, Vennu, sytyttää purjeveneensä tuleen satamassa ja kävelee kaupungin baariin. Rinnasta ottaa. Nurkkapöydässä istuu tyhjän baarin toinen asiakas, "kuin hento varjo, leuka rintaan painuneena ja köyhänruskein vaattein". Vennu kertoo hiljaa hymyilevälle naiselle elämästään, ja miestä harmittaa, että hän kohtaa naisen vasta nyt, kun on jo liian myöhäistä. Naisella on enkelin nauru.

Novellin Kiven väkeä pieni tyttö hakeutuu maalaistalon pihapiiristä tutulle leikkipaikalle, isolle, laakealle siirtolohkareelle. Silmät lupsahtelevat kiinni, mutta tyttö huomaa kiven pinnassa luukun ja siinä kädensijan. Luukusta pääsee kiven sisään kiven väen asumuksiin.

Novelli Paluu sunnuntaina kertoo nuoren miehen saapumisesta kotiin Umbriaan. Hän näkee jo bussin ikkunasta kotinsa ja äidin, joka katselee bussissa istuvaa poikaansa. Perillä äiti ei enää häntä huomaa, ei kuule, ei näe. Tuskastuneena mies menee ulos pihalle ja kohtaa Pyhän Pietarin. Siinä käydään läpi pojan vaiheet, kuolemakin. "Tunnustin nimeni ja kaipuuni, anoin pääsyä pois tästä mikä ei ollut kuolemaa, mutta ei sen paremmin kuoleman jälkeistäkään vaihetta."

Niminovellissa Huuli Arvo ja Sannikka muuttavat samana päivänä samaan taloon, toinen toiseen päähän ja toinen toiseen. Sannikan puolella asunnon ulkoseinä on ihmeellinen, se on seinä, joka pitää kylmän ja tuulen, mutta sen läpi näkee kaiken ja mikä ihmeellisintä, myös kuulee joen äänet ja muun. Kun äkillinen, pakottava tarve tulee, seinän läpi voi kulkea. Mutta päästääkö se kulkeneen takaisin? 

Kokoelman viimeisen novellin nimi on Valon kipu, mutta minusta sille olisi hyvin sopinut nimeksi tuo edellisen kertomuksen nimikin, Huuli. Kertomus on dystooppinen ja sijoittuu johonkin toiseen todellisuuteen. Viittauksista voi rakentaa sirpaleista kuvaa, mitä erottaa meidän tuntemamme maailman tuosta toisesta. Valo tuottaa kipua ja aurinko polttaa karrelle. Ruohoa, puita, lintuja ei enää ole. Tunteita ei ole, suvunjatkamisesta täytyy järjestää kurssi. Sitten alkaa sade, loppumaton sade, ja tulvat. Peski, kertojaminä, kuitenkin onnistuu pakenemaan tuhoa.

Taina Teerialho kirjoittaa ilmeikkäästi ja sujuvasti. Olen aikaisemmin lukenut hänen Vanhaan Raumaan sijoittuvan lastenromaaninsa Nenä rusetilla. Novellikokoelma on toisenlaista Teerialhoa, novellit saavat lukijan aprikoimaan mahdollisia ja mahdottomia maailmoja, niiden leikkauspintoja. Kiehtovan kummallista!

Tällä kokoelmalla liityn juhannuksena alkaneeseen Novellihaaste 2:een, jota isännöi Nipvet-blogin Juha. Aloituksesta kertyy 6 novellia.

        Taina TeerialhoHuuli ja muita kertomuksia, 95 s.
        Kustantaja: turbator 2009

KIRJA on kirjastolaina.
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 55), Novellihaaste 2 (6 novellia).

torstai 17. elokuuta 2017

Laila Kohonen: Hakkapeliitan poika


Mikael on poika, joka ikävuosiltaan on toisella vuosikymmenennellään. Hän asuu sotilasleirissä. Isä Tuomas Teiri taistelee Ruotsin kuninkaan armeijassa Saksanmaalla, ja hän on ollut pois kotoaan Suomen Tammelasta niin pitkään, että Mikaelkin on ehtinyt syntyä leirissä. Saksalaisen Martha-äidin isä on löytänyt sotaretkellään. Kuningas käy 30-vuotista sotaa 1600-luvulla, ja suomalaiset hakkapeliitat tunnetaan pelottomina ja hurjina taistelijoina.

Mikael Tuomaanpoika joutuu kerran toisensa jälkeen pettymään: isä pitää häntä liian nuorena taisteluihin ja ratsumieheksi. Niin poika joutuu jäämään leiriin tai kulkemaan naisten ja lasten kanssa vankkurien vierellä, kun miehet ratsastavat valloittamaan ja ryöstämään kaupunkeja. Kerran kuitenkin Mikaelkin kelpaa tositoimiin. Ruotsin joukot tahtovat selvittää saksalaisten armeijan liikkeitä ja sijaintia, ja Mikaelin tulee naamioitua kerjäläiseksi, astella kaupungin muurien sisälle, katsella ja kuunnella, mitä ihmiset puhuvat, sekä palata takaisin armeijan luo ennen iltaa. Ilman seikkailua ja jännitystä siitä ei selvitä.

Isä ja hänen tammelalainen ratsumieskaverinsa Matti saavat hyviä uutisia, heidän sotilaskomennuksensa päättyy, ja he pääsevät palaamaan sukunsa maille Hämeeseen. Mutta miten käy Mikaelin ja hänen äitinsä, sillä toiset pojat sanovat, ettei saksalaisia naisia ja heidän lapsiaan suinkaan vietäisi mukana Pohjolaan?

Opettaja Laila Kohonen on kirjoittanut sujuvan ja jännittävän historiallisen lastenromaanin, jonka luulisin sopivan alakouluikäisille, historiasta kiinnostuneille tytöille ja pojille. Aikuislukijana minäkin opin yhtä ja toista 1600-luvun sodankäynnistä, kun sotatantereella vieri vuosi ja toinenkin, ja elintarpeet sinä aikana oli otettava valloitettujen maitten asukkailta. Sotakalustokin oli toista kuin nykyisin.

Kirjailija on sijoittanut kertomuksensa asuinpaikkakuntansa historiaan. Tammelasta nimittäin lähti 30-vuotiseen sotaan enemmän miehiä kuin miltään muulta paikkakunnalta Suomessa, kun lähtijöiden määrä suhteutetaan väkilukuun. Jokakesäisessä Hakkapeliittatapahtumassa on jo lähes 40 vuotta luotu 1600-luvun tunnelmaa väenottoineen, käsityönäytteineen, markkinoineen ja pitopöytineen.

Kuvituskuva on otettu kesän 2016 Hakkapeliittatapahtuman taisteluratsastusnäytöksestä.

        Laila KohonenHakkapeliitan poika, 121 s.
        Kustantaja: Nordbooks 2010

KIRJA löytyi naapurikunnan kirjastosta.
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 54), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste

tiistai 15. elokuuta 2017

Jukka Behm: Lahjoja norsujumalalle

Tässäpä oiva rikosromaani sellaisillekin, jotka eivät yleensä lue dekkareita eivätkä välitä kiihkeistä tai viekkaista surmatyön kuvauksista. Jukka Behmin kirjassa Lahjoja norsujumalalle : Herra Patil ratkaisee ei nimittäin aiheuteta kenenkään kuolemaa. Kuollut henkilö kyllä liittyy tapahtumiin, sillä erään miehen kuollut ensimmäinen vaimo lähettelee kirjeitä miehen toiselle vaimolle.


Herra Adhikara Patil on insinöörismies, joka eläkkeelle jäätyään tekee sitä, mistä eniten pitää. Hän haluaa korjata polkupyöriä, joten hän perustaa polkupyöräkorjaamon. Ensimmäisenä asiakkaana pyöränsä hänen pihalleen taluttaa naapuri, herra Kandera, jonka pyörässä ei ole sanottavaa vikaa, mutta miehen mieltä painaa iso arvoitus. Hänen nuori vaimonsa on saanut kirjeen miehen edelliseltä, aikanaan luonnollisen kuoleman viemältä vaimolta, joka on tavan mukaan kuoleman jälkeen poltettu.

Kirjeitä tulee toinen ja kolmaskin. Käsittämätöntä on, että kirjeissä kerrotaan asioita ja yksityiskohtia, joita ei pitäisi kenenkään muun kuin herra Patilin ja hänen ensimmäisen vaimonsa tietää. Ja miksi kukaan edes vaivautuisi kirjoittamaan näitä kirjeitä, sillä niin herra Kanderalle kuin herra Patilillekin on selvää, etteivät kuolleet ole tavanneet kirjoitella viestejä kirjoituskoneella paperille. Motiivi selviää, kun yhdessä kirjeessä pyydetään tuomaan rahalahja norsujumalan temppeliin.

Epäiltyjä on tietysti useita, pääasiassa herra Kanderan perhepiiristä ja hänen räätälinliikkeestään, mutta kirjan lopussa polkupyöränkorjaaja Adhikara Patil ratkaisee arvoituksen. Siinä sivussa hän auttaa köyhää poikaa, joka tuo korjauskelvottoman pyörän korjaamolle, ja löytääpä omankin varastetun pyöränsä auttaessaan poikaa hänen asiassaan.

Jukka Behmin dekkari on kirjan takakannen mukaan "lempeää jännitystä Mma Ramotswen tapaan", ja jotain samaa siinä onkin, vaikkei teksti ole yhtä afrikkalaisen hersyvää kuin Mma Ramotswen luojalla, Alexander McCall Smithillä, jonka sarjasta olen lukenut yhden kirjan. Behmin teoksesta tuli mieleen myös Tarquin Hall ja hänen Intiaan sijoittuvat Vish Puri -dekkarinsa. Jotain samaa, hyvin intialaista, on herra Patilissa ja hänen perheessään, joiden hyväntuulista sanailua oli mukava lukea. Herra Patililla on rakastava, viisas vaimo ja iäkäs, mutta terävä äiti. joten heidänkin takiaan kirja oli leppoisaa ja paikoin hykerryttävää seuraa. Herra Patil ratkaisee -sarjassa on viime vuonna ilmestynyt toinen osa, Viallinen valkaisuvoide.

        Jukka BehmLahjoja norsujumalalle, 219 s.
        Kustantaja: Tammi 2013
        Kansi: Anders Carpelan

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Mari A, Krista
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (33. Kirja kertoo Intiasta), 100 suomalaista kirjaa (no 53).

tiistai 8. elokuuta 2017

Tuula Väisänen: Ida


Tarinat kiehtovat minua. Yksi viimeisimmistä lukemistani kiinnostavista tarinoista kertoo Idan elämästä. Se alkaa Kainuussa vuonna 1866, viedään Norjaan Ruijaan, kasvaa siellä. Tarina päättyy tunturin rinteelle. 

Tuula Väisäsen esikoiskirjan Idan tarina on traaginen alusta alkaen. Tyttö syntyy silloin, kun Suomessa vaelletaan paikkakunnalta toiselle edes pienen leivänmurenan toivossa. Idan ollessa pieni vauva hänen kainuulaiseen kotimökkiinsä poikkeaa norjalainen kauppias. Tämä löytää lumiselta pihalta verijälkiä, riihestä kolme lapsen arkkua ja saunasta kuolleen, jäisen naisen ruumiin. Vain vauva itkee mökissä, ja tuon tyttövauvan kauppias pelastaa rekeensä.

Ida pääsee Norjaan, Ruijaan, minne vaeltaa paljon muitakin suomalaisia nälkävuosia pakoon. Osa vaipuu matkalla tienvarteen, mutta perille päässeitä odottaa veden vilja, kalaa riittää nääntyneille määrättömästi. Onnekkaat saavat töitä kuparikaivoksesta. Ida päätyy kauppiaspariskunnan rakastetuksi tyttäreksi. Kasvatusäiti kuolee kuitenkin pian eikä isän uusi vaimo välitä Idasta. Ennen pitkää tyttö annetaan toiselle paikkakunnalle toiseen lapsettomaan kauppiasperheeseen, jossa hän saa kasvaa aikuiseksi.

Ida tuntee olevansa erilainen kuin muut, vierauden tunnetta ja eristäytymistä on kirjailija kuvannut koskettavasti. Sen syy on kirjassa tytön suomalaisissa juurissa, mutta en voi olla ajattelematta, miten paljon toiseudentunteeseen vaikuttivat tytön kasvatuskodit. Ensimmäinen, rakastava, kasvatusäiti kuoli Idan ollessa parivuotias, toinen syrji häntä ja teetti tytöllä pienestä pitäen kovaa työtä, ja kolmas oli etäinen, tunneköyhä ja ankara. Osa erilaisuudesta nousi ehkä siitä häpeästä, mitä Ida kantoi sisällään kauppiaan rengin sopimattomista lapseen kohdistuneista lähentelyistä. Niin kuin usein käy, Ida piti itseään syyllisenä ja häpesi.

Aikuinen Ida kohtaa suomalaisen pojan, Juhanin, jolla on hänen yksinäiseen mieleensä suuri vaikutus. Kasvatusäidin ankaruus ja meri erottavat nuoret, mutta heidän lyhyellä rakkaustarinallaan on jatkonsa, kuten sellaisilla tapaa olla.

Tuula Väisäsen kirja on toisenlainen kirja maastamuutosta. Ruijaan muutti paljon työteliäitä suomalaisia, kalastajiksi ja kaivostyöläisiksi englantilaisten perustamaan kuparikaivokseen. Kertomus on vaikuttava ja teksti soljuu pääosin sujuvasti, vaikka joitain kömpelyyksiä on siihen vielä jäänyt. 

Tapahtumia taustoitetaan parilla luvulla, jotka kertovat Ruijan suomalaisista. Kirja alkaa luvulla "Vesisaari 1970", jossa Urho Kekkonen paljastaa kveenipatsaan Jäämeren rannalla ja näkee kaksi taitavaa lyijykynäpiirrosta, joissa piirtäjänä on joku Ida. Myöhemmin luku "Kåfjord (Kaavuono)" kertoo paikkakunnan kupariesiintymästä ja sinne rakennetusta kaivoksesta. Jäin miettimään, olisiko tuon kappaleen faktatiedot voinut kertoa osana tarinaa, dialogissa ja tapahtumissa. Kirjan juoni nimittäin on vetävä.

     Tuula Väisänen: Ida, 176 s.
     Kustantaja: Nordbooks 2017)

     Kannen kuva: Hannele Fors; piirrokset Ida Pedersen.


KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA:  Aamulehti 
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 52), Muuttoliikkeessä-lukuhaaste