perjantai 3. maaliskuuta 2017

Timo Saarto: Kuoleman kuukausi


Olipas paikoin vauhtia Timo Saarron rikosromaanissa Kuoleman kuukausi! Vauhtia määritellessä pitää ottaa huomioon, että vuonna 1917 vauhti syntyi, kun Helsingissä Sörnäisten loskaisilla kaduilla ja pitkin puutalojen pihoja ajettiin takaa ja juostiin karkuun. Tai Eirassa ajettiin pika-ajurilla reessä, kun issikan ajamat rattaat kiihdyttivät rinnalle, ja sieltä ammuttiin kohti, niin että reen laidoista puusäleet lentelivät.

Romaanissa on kaksi päähenkilöä ja kaksi rikostapausta. Lukija osaa arvata, että dekkarikirjallisuuden hengessä tutkijat ja tutkintalinjat jossain vaiheessa risteävät, ja lopussa kaikki selviää. Näin tapahtuu. Kaikki alkaa siitä, kun lähes järjiltään pelästynyt pikkupoika johdattaa miliisi Leo Waaran varastomakasiiniin, josta löytyy kuollut mies. Hänet on surmattu, eikä kukaan tiedä hänen henkilöllisyyttään. Paikalle tulee etsivän osaston miehiä, ja Leo Waara saa jäädä tutkimuksista syrjään.  Hän on ollut miliisinä vasta puoli vuotta, sillä hän sai paikan sen jälkeen, kun Helsingin poliisivoimat lakkautettiin maaliskuussa 1917 tapahtuneen Venäjän vallankumouksen jälkeen ja miliisiin palkattiin miehiä työväenluokasta. Etsivä poliisi pidättää pian miehen syyllisenä surmaan, mutta Leo Waara on varma, ettei tämä ole tehnyt sitä, ja päättää selvittä oikean syyllisen omin päin.

Toisaalla virastaan erotettu etsivän osaston poliisi Anders Autio viettää päivänsä Kaivohuoneella poliisireservin harjoituksissa. Hän ja muut erotetut poliisit haluavat olla valmiina, kun järjestäytynyttä yhteiskuntaa uhkaa kaaos, kuten merkit enteilevät. Aution työtoveri saa surmansa kaasuräjähdyksessä, ja Autio epäilee asiassa olevan jotain hämärää. Hän selvittää, mitä tapausta tämä tutki viimeksi. Jäljet johtavat Nikolajeffin tehtaalle, joka valmistaa sotatarvikkeita, onhan Venäjä keskellä maailmansotaa. Anders Autio kuulee tehtaalla, että heidän kirjanpitäjänsä on hiljattain surmannut itsensä. Onko se sittenkään ollut itsemurha vai ihan jotain muuta? Yleislakon aikana tehdas seisoo, ja johtajalle jää aikaa perehtyä tilikirjoihin.

Yksi kirjan henkilöistä on neiti Mirjam Drifva, joka näyttäytyy melkoisen ristiriitaisena henkilönä. Hän asuu Aution perheen alivuokralaisena Unioninkadun huoneistossa ja vaikuttaa Oosin (Harjun) rukoushuoneessa. Neiti Drifva on hyväntekijä, hän antaa sodan takia nälkää näkeville perheille ruoka-apua ja pelastaa varattomia kadulle ansaitsemaan joutuneita naisia pois siitä elämästä. Samanaikaisesti hän toimii horrossaarnaajana, ennustaa tulevia tapahtumia ja vaikuttaa ajatustenlukijalta. Monesta miehestä hän on lähes hypnoottisen puoleensavetävä, mutta hän osaa tarttua myös aseeseen, ja pelastaa miliisi Waaran pahasta pulasta. Neiti Drifva jää kirjassa mysteeriksi ainakin minulle. Hän tuo kirjaan henkisen ulottuvuuden, minkä voi ymmärtää, kirjailija kun on koulutukseltaan teologi.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat yhden kuukauden ajalle vuoden 1917 lopussa. Teos alkaa siitä, kun 7.11.1917 lippalakkipäiset pojat huutelevat keskustan kaduilla Sähkösanomia! Alfred Kordelin on ammuttu Mommilassa. Samana päivänä Pietarissa tapahtuu bolshevikkien vallankumous, ja Helsingissä aprikoidaan, mitä tapahtuu Suomelle uudessa tilanteessa. Työväen järjestyskaartit kokoontuvat, julistetaan suurlakko. Kirjan viimeisessä luvussa sankka väkijoukko vaeltaa Rautatientorille 6.12.1917, eduskunta oli vähän aikaisemmin julistanut Suomen itsenäiseksi. Ateneumin harjalle nostetaan salkoon kielletty punakeltainen leijonalippu. 

Kuoleman kuukausi koukutti, oli pakko lukea eteenpäin, tietää miten henkilöiden kävisi. Varsinkin huimat takaa-ajokohtaukset saivat minut täysillä jännittämään kirjan sankarien selviytymistä, vaikkei itse rikosjuoni kovin järisyttävä ollutkaan. Kiehtovinta kirjassa oli ajankuva ja 1910-luvun Helsinki. Saarto on osannut luoda tunnelman, jossa ajan sekasorto, köyhyys ja nälänhätä, jako punaisiin ja lahtareihin sekä ihmisten epätietoisuus tulevasta ovat selvästi aistittavissa. 

Kirjassa liikutaan aivan samoilla kaduilla ja jopa samoissa paikoissakin kuin Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvissa dekkareissa Käärmeitten kesä ja Kuka kuolleista palaa. Kun niissä päähenkilö, sisäasiainministeriön virkamies Karl Axel Björk, on sivistyneistöä ja kotitaustaltaan hyvintoimeentulevasta perheestä, Timo Saarron miliisi Leo Waara on kotoisin vaatimattomista oloista työväenluokasta. Kirjassa saavat äänen tuon ajan Sörnäisten köyhtynyt väestö, jota sakilaiset piinaavat ja josta monet naiset lähtevät metsäpeuroiksi tai muuten kaduille ja josta monet sortuvat rikoksiin. 

      Timo Saarto: Kuoleman kuukausi, 310 s
       Kustantaja: Karisto 2017       

KIRJA on kirjastolaina.

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (14. Valitsit kirjan takakannen tekstin perusteella), 100 suomalaista kirjaa (no 14)

2 kommenttia:

  1. Tämä kävi minulla kääntymässä kotona, mutta palautin lukemattomana kirjastoon. Lukuaikaa oli liian vähän, vaikka kirja vaikuttikin kiinnostavalta alun perusteella. Nyt on kyllä viimeistään kesällä lainattava tämä uudemman kerran, jo ajankuvankin vuoksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä oli ihan parasta aika, siis vuosi 1917. 20-luvulta olen luenut monta kirjaa, samoin kansalaissodasta, mutta millaista oli elämä juuri Suomen itsenäistymisen kynnyksellä? Helsingissä? Varmaan siitäkin on kirjoitettu vaikka mitä, mutta en muista lukeneeni.

      Poista

Kiitos kommentistasi!