maanantai 11. joulukuuta 2017

Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja

Lukiessani Nasimaa muistui mieleen omasta hyllystä Lastenlääkärin sotapäiväkirja, joka on aikoinaan jäänyt lukematta. Päätin hotkaista sen heti Nasiman jälkimainingeissa. Sepä taustoitti ravistelevasti Afganistanin tapahtumia sinä vuonna, kun Nasiman perhe muutti Suomeen.



Leena Kaartinen on suomalainen lastenlääkäri, joka on tehnyt mittavan elämäntyön parissa maailman köyhimmistä maista, Afganistanissa 70-luvun alkuvuosista alkaen ja välissä jaksoja Etiopiassa. Vuonna 2005 Time-lehti valitsi hänet yhdeksi 37 eurooppalaisesta sankarista.

Lastenlääkärin sotapäiväkirjassa (1996) Leena Kaartinen kertoo paluustaan Kabuliin pian Afganistanin islamilaisen vallankumouksen jälkeen kesällä 1992, työhön perustamalleen äitilapsiklinikalle ja matkoille maaseudulle naisten ja lasten perusterveydenhuollon asioissa. Takana on Neuvostoliiton miehityksen vuosikymmen. Vallankumouksen jälkeen mieli on alkuun toiveikas.
Olisin kertonut mielessä virinneestä toivosta, että maahan vihdoinkin koittaisi rauha ja alkaisi jälleenrakentamisen vaihe, missä minäkin halusin olla sydämestäni mukana auttamassa. Mutta toisaalta mielen täyttivät pahat aavistukset, ettei vallankumous suinkaan jäisi verettömäksi. Taistelu vallasta jatkuisi eri kansallisuuksien, kieliryhmien ja islamin eri suuntien välillä.
Kaartisen aavistukset ovat osoittautuneet todeksi. Tuolloin alkanut valtion joukkojen ja sissien välinen sota, toisaalta eri sissiryhmien väliset yhteydenotot, ovat jatkuneet neljännesvuosisadan eikä loppua näy. Jo tuolloin, vain kuukausia vallankumouksen jälkeen, 
Kabulin tilanne ahdistaa ja toivottomuus uhkaa iskeä. Ihmiset ovat kuin lampaat ilman paimenta. He raahustavat pitkin katuja muuttokuormineen tietämättä, minne mennä. ... Yliopistosairaala on suljettu. Toista päätä vahtivat valtion viralliset sotilaat, toista hasarasissit. Valtion leipätehdas on pysähdyksissä. Valtion painotalosta on koneet tuhottu. Taas yksi kaupunginosa on maan tasalla.
Kabulia ympäröivien vuorten rinteiltä ammutaan ohjuksia, kokonaisia perheitä kuolee kerralla, taloja sortuu, ihmisiä rampautuu. Välillä Leena Kaartinen ihmettelee, mitä on tapahtunut kaikille vanhan vallan virkamiehille ja heidän perheilleen. Onko heitä enää, ovatko he paenneet, onko heidät teloitettu? Samaisena vuonna 1992 Nasima Razmyarin perhe päättää paeta Suomeen ja olla palaamatta turvattomaksi käyneeseen kotimaahansa.

Mutta sotapäiväkirjan nimestä ja olemuksesta huolimatta Kaartisen kirja on muutakin kuin sotaa. Hän kertoilee työstään lastenlääkärinä, kohtaamistaan potilaista, äideistä ja lapsista, synnytyksistä, ripuloivista vauvoista, joita on voinut auttaa, työtovereistaan klinikalla, autonkuljettajista ja porttivahdeista. Matkat maan keskiosiin ystävällisten hasaroiden luo tarjoavat rauhaa ja hiljaisuutta pääkaupungin ohjusiskujen ja aseiden räiskinnän jälkeen, toisaalta ne merkitsevät myös yöpymisiä bussissa lumen tukkimalla vuoristotiellä ja lähes  leirielämää ilman mukavuuksia. Pahinta on ihmisten julmuuden ja pahuuden näkeminen. Viattomien siviilien kärsimyksen keskellä Leena Kaartinen suree. Ja joutuu vastakkain oman jaksamisensa kanssa:
"Miksi" kysymys kumpuaa väkisinkin pintaan. Miksi Jumala sallii tämän hävityksen kauhistuksen luoduilleen? Ja siitä huolimatta, etten kuule vastausta ja vaikka arvaan, että tilanne luisuu yhä epätoivoisemmaksi, minä kaiken keskellä turvaan Jumalaani ja siksi kestän." 
Leena Kaartinen on kirjoittanut toistakymmentä kirjaa. Tässäkin teksti on jouhevaa, kieli ilmeikästä, nopealukuista.

          Leena Kaartinen: Lastenlääkärin sotapäiväkirja, 130 s.
          Kustantaja: Perussanoma 1996
          Kansi: Heikki O. Jokinen

KIRJA on omasta hyllystä (lahja ystävältä).
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (36. Elämäkerta tai muistelmateos), 100 suomalaista kirjaa (no 87), Naisen tie -lukuhaaste.

perjantai 8. joulukuuta 2017

Raila Kinnunen: Nasima

Suomen sataa itsenäistä vuotta on juuri juhlittu, ja mukana juhlimassa on ollut koko joukko suomalaisia, joiden synnyinmaa on kaukana täältä. Nasima Razmyar oli vain viisivuotias, kun hänen perheensä muutti Afganistanista Moskovaan. Isästä tuli suurlähettiläs Neuvostoliittoon, ja hän edusti maataan myös Suomessa, Ruotsissa ja Puolassa. Kolme vuotta myöhemmin valta Afganistanissa vaihtui, ja uudistusmielinen poliitikko-isä Daoud Razmyar tiesi, että sinne palaaminen tietäisi hänelle kuolemaa. Yhden matkalaukun kanssa perhe pakeni Suomeen, jossa isä oli käynyt useasti, ja joutui Helsingin kautta Rovaniemen vastaanottokeskukseen. Siitä on nyt 25 vuotta.

Raila Kinnunen on kirjoittanut kirjan Nasima Razmyarista, Vuoden Pakolaisnaisesta 2010 ja Suomen ensimmäisestä pakolaistaustaisesta kansanedustajasta. Sitä varten hän on haastatellut Nasimaa useaan kertaan sekä tavannut myös tämän vanhemmat ja keskustellut heidän kanssaan. Nasima osoittautuu erittäin ahkeraksi, määrätietoiseksi ja sisukkaaksi pienestä tytöstä alkaen. Hän ystävystyy helposti, minne tahansa meneekin, on utelias kaiken ympärillä olevan suhteen, rohkea ja peloton. Tavattoman sympaattinen ja  auttavainen avun tarpeessa oleville.

Ei ihme, että Nasimasta on tullut pakolaisten ja maahanmuuttajien puolestapuhuja. Suomalaisten on helppo hyväksyä maahanmuuttajatarina, jossa nuori nainen on määrätietoisesti opiskellut täydellisen suomen kielen, käynyt ansiotyössä kouluvuosista alkaen ja on verkostoitunut monelle taholle. Hänen oma isänsä on tukenut ja kannustanut häntä pärjäämään kaikessa missä kantasuomalaisetkin, mutta vuosien työkokemus maahanmuuttajanaisia auttavassa järjestössä on näyttänyt Nasimalle elämän karumman puolen, pahoinpitelyt ja alistamisen, pakkoavioliitot ja tyttöjen ympärileikkausten seuraukset. 

Nasimasta jää tuntu, että kirja kertoo melkoisen poikkeuksellisesta pakolaisnaisesta. Sellaisesta, joka on sinnikkäästi ja lahjakkaasti opiskellut ja tehnyt töitä sen eteen, että löytää paikkansa elämässä ja Suomen yhteiskunnassa. Ja joka ei halua profiloitua yhden asian ihmisenä, vaan haluaa tulla nähdyksi yleispoliitikkona. Kansanedustajan työ on osoittautunut hankalammaksi kuin hän odotti, turhauttavaksikin, sillä ei ole ollut niin helppo viedä eteenpäin itselleen tärkeitä asioita kuin hän vaalien alla uskoi. Kirjassa saa SDP:n kansanedustajana työskentelevä poliitikko-Nasimakin suun vuoron, elämäkerturi on ottanut mukaan yhden hänen eduskunnassa pitämänsä puheen sekä aika tavalla hänen poliittista pohdintaansa.

Teos ei kuitenkaan ole pelkkää politiikkaa. Nasima Razmyar muistelee aurinkoista lapsuuttaan ja sukulaisiaan Kabulissa, ylellistä surrlähettilään asuntoa Moskovassa ja ystäviä siellä, parin huoneen kaksiota Rovaniemen pakolaiskeskuksessa ja ensimmäistä koulupäiväänsä ummikkona - ja sinä päivänä saatua ensimmäistä suomalaista ystävää. Raila Kinnunen kirjoittaa hellyttävästi Nasiman suhteesta vanhempiinsa ja varsinkin isäänsä sekä avioliitosta suomenruotsalaisen Johan Fagerin kanssa ja ensimmäisen lapsen odotuksesta.

Nasiman elämä koskettaa, mutta ehkä vielä enemmän hänen isänsä. Monta maata nähneenä hän valitsi pakolaiseksi lähtiessään Suomen uudeksi kotimaakseen ajatellen lastensa parasta. Täällä heillä olisi parhaat mahdollisuudet koulutukseen ja turvalliseen elämään. Se merkitsi kuitenkin sitä, että isälle itselleen ei mahdollisuuksia avautunut siitä huolimatta, että hän oli kielitaitoinen, suorittanut taloustieteen loppututkinnon sekä Kabulin että Moskovan yliopistoissa ja olisi tehnyt mitä tahansa työtä, jos sitä olisi hänelle järjestynyt. Tuohon aikaan  Suomeen tuli vielä harvoja turvapaikanhakijoita. Onkohan Suomi oppinut mitään kotouttamisesta neljännesvuosisadassa?

Nasima Razmyar on suomalainen, mutta myös afganistanilainen, ja osaa nähdä maamme hyvät puolet, mutta myös yhteisöllisyyden puutteen ja monien ihmisten yksinäisyyden. Raila Kinnunen on äänittänyt Nasiman kanssa käymänsä keskustelut ja purkanut ne kirjan tekstiksi, jossa kuuluu Nasiman oma ääni. Kirjassa on paikoin toistoa - kun haastateltavan kanssa keskustellaan useaan kertaan, väistämättä asioita ja mielipiteitä tulee sanotuksi uudelleen, vaikka ne olisi jo edellisellä kerralla tullut sanotuiksi. Tältä osin kirja olisi hyötynyt tiivistämisestä ja turhan toiston karsimisesta. Plussaa annan teoksen kuvaliitteestä, vauvakuvissa Nasima on vanhempiensa sylissä Kabulissa ja viimeisessä otoksessa hän marssii Helsingissä vuoden 2016 rasismin vastaisessa mielenosoituksessa.

          Raila Kinnunen: Nasima268 s. + kuvaliite
          Kustantaja: Tammi 2017
          Kansi: Markko Taina; kannen kuva Pertti Nisonen

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirjojen maa
HAASTEET: Helmet 2018 (12. Politiikasta tai poliitikosta kertova kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 86), Muuttoliikkeessä- sekä Naisen tie -lukuhaasteet.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917

   -- Suomi... Suomi on itsenäinen! Penkku huohotti ja heilutti sähkösanomaa. -- Tässä lukee, että Suomi on julistautunut itsenäiseksi! 
   Kaikki halusivat nähdä sähkösanoman. Vilhokin työntyi muiden joukkoon ja kurkotti kaulaansa nähdäkseen sen. Se oli pitkä, kapea paperinsuikale. 
   Miehet tuijottivat hetken toisiinsa sanattomina. Heidän kasvonsa loistivat riemusta, ja he ryntäsivät halaamaan toisiaan. Penkku sieppasi Vilhon syliinsä ja rutisti niin että kylkiluihin sattui.
Sen 13-vuotispäivänsä Vilho muistaisi lopun ikäänsä. Venäläiset sotilaat olivat ottaneet hänet vangiksi, ja hän kuuli, että Suomi on julistautunut itsenäiseksi. Uutinen itsenäisyydestä oli Vilholle ja vangituille aikuisille miehille myös tie vapauteen, sillä Venäjän sotilaiden komentajalla ei ollut enää oikeutta eikä haluakaan pitää vankeina toisen maan kansalaisia.

Syntymäpäiviä edeltävänä kesänä Vilho kiertää järven puolelta Olavinlinnan jyrkkiä kallioita kiipeillen ja alla olevaa voimakasta virtaa uhmaten. Miehuuskoetta seuraa rangaistus, sillä kauppiasisä määrää pojan auttamaan kaupassa koulun alkuun asti. Syksyllä levottomuudet lisääntyvät, ja Savonlinnasta tulee rauhaton paikka. Vilhon isä unelmoi itsenäisestä Suomesta ja liittyy suojeluskuntaan pitämään kaupungissa järjestystä yllä. Samanaikaisesti Vilhon luokkakaverin Birgerin vanhemmat odottavat Suomen liittyvän takaisin osaksi Ruotsin kuningaskuntaa. Tyttölyseota käyvän Kaijan isä työskentelee hevosajurina ja on kietonut punaisen nauhan käsivarteensa. Levottomuuksien takia hän on liittynyt punakaartiin. Nuorten ystäväpiiriin kuuluu myös Petja, venäläisen kauppiaan poika.

Nuoret joutuvat sattumalta todistajiksi kahakalle, joka uhkaa kärjistyä veriseksi yhteenotoksi ja jossa lapsuudenystävykset, Vilhon ja Kaijan isät, ovat vastakkaisilla puolilla.
   Mitä tuo nyt oli? Kaija oli sanonut, että punakaarti oli pitämässä järjestystä. Sitä tekemään isäkin oli sanonut menevänsä. Vilho ei ymmärtänyt, miksi nuo tähtäilivät toisiaan sormet liipasimella. Miten isäkin saattoi tulla uhkaisemaan Pulkkasta? Hehän olivat leikkineet lapsina yhdessä, olivat vanhoja ystäviä. Melkein kuin veljiä, isä oli sanonut. 
   -- Käske isäsi lähteä, Vilho älähti hätääntyneenä. -- Muuten ne tappavat sen. 
   -- Isä! Kaija parkaisi. Pulkkanen vilkaisi heihin päin. 
   -- Kai meidän on annettava periksi, se sanoi ja laski aseensa. 
   -- Tämä ei jää tähän, Aatu murahti kiukkuisena ohittaessaan suojeluskunnan joukon.
Laila Kohosen tänä vuonna ilmestyneessä lastenromaanissa Miehuuskoe 1917 Suomen itsenäistymistä ja sitä edeltäviä tapahtumia katsotaan koulupoikien silmin. Heidän kotinsa kuuluvat eri yhteiskuntaluokkiin, ja lapset näkevät tuttujen kaupunkilaisten jakautumisen kahteen leiriin. Lyseossa oppilaat ryhtyvät passiiviseen vastarintaan vastustaakseen venäläistämispyrkimyksiä, jotka heidän elämässään merkitsevät venäjän tuntien huomattavaa lisääntymistä kouluissa. Opinahjot suljetaan lakon ajaksi, ja lopulta pojat joutuvat todistamaan heille tuttujen aikuisten kiinniottoja ja merkillisiä katoamisia. Kun pojat saavat selville, mihin kiinniotetut on viety, he päättävät toimia ja viedä sanan vangittujen kotiväille, jotta nämä tietäisivät läheistensä kohtalosta. Vakoilupuuhissa Vilho joutuu itse vankisellin lattialle ja varsinaiseen miehuuskokeeseensa.

Miehuuskoe 1917 oli erinomaisen kiinnostava luettava aikuisellekin historiafriikille, jota miellytti myös se, että kirjan tarina perustuu kirjailijan oman isän kokemuksiin Savonlinnassa syksyllä1917. Lisäksi kirja on hyvin kirjoitettu, sisältää ajan koululaiskuvausta, kaverisuhteita ja jännitystä parahultaisesti isompia alakoululaisia, myös ja erityisesti poikia, ajatellen. Kahakoiden ikäviltä näkymiltä ei täysin vältytä, mutta teksti on silti siistiä ja asiat päättyvät hyvin itsenäistymisen riemuun ja Vilhon syntymäpäiväjuhliin, joissa hän saa elämänsä lahjan.

Kirjaston lasten ja nuorten kirjallisuuden osastolla huomasin, että opettaja Laila Kohonen on kirjoittanut koko joukon historiallisia lastenromaaneja. Tämä on hieno lisä niihin. Aikaisemmin tänä vuonna luin hänen teoksensa Hakkapeliitan poika (2010), joka kertoo Vilhon kanssa samanikäisestä Mikaelista 30-vuotisessa sodassa.  

          Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917, 157 s.
          Kustantaja: Otava 2017

KIRJAN lainasin kirjastosta. LAHJAVINKKI: Lukevalle alakoululaiselle.

MUUALLA: Luetaanko tämä? -blogi ("aivan looistava nuortenromaani"), Sukututkijan loppuvuosi ("tämän perustalle olisi helposti rakennettavissa oppitunti tai useampi"), Tuulevin lukublogi ("sujuva"), Etelä-Suomen Sanomat ("nuorista nuorille sympaattisella tavalla")

HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 85), 1918-haaste

lauantai 2. joulukuuta 2017

Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia

Ylikonstaapeli Tauno Kähtävä vaikuttaa Lovetunperän poliisilaitoksella, keinuttelee joutoaikoina kiikkustuolissa ja keittelee kahvia. Toki hän lähtee virkatehtäviin, kun tulee hälytys, mutta niitä ei tule turhan usein. Joskus asiakkaita käy kamarilla. Maalaispoliisi ehtii miettiä maailman menoa ja haastella työtoverinsa ja aika ajoin harjoittelijan kanssa.

Tauno Kähtävä on päähahmo useimmissa Tero Seppäsen esikoiskokoelman novelleissa. Vanhan ajan poliisi tuumailee rauhallisenoloisesti elämää ja päivän politiikkaa, ja minulle mieleen nousee maltillisempi versio Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelijaa sekoitettuna ripauksella Tuomas Kyrön mielensäpahoittajaa. Jälkimmäisestä on tosin todettava, että Kähtävä ei ole ollenkaan kärttyinen, mutta jotain samaa jäärää Kähtävässä on ja Seppäsellä humoristisen oivaltavaa sanailua, joka hetkittäin naurattaa. Huumoriosastoon en Syöksyvirtauksia silti lukisi.

"Kello on 16.15 ja automatiikka rapsaisee oven sähkölukkoon. Muu henkilökunta oli edellisenä viikonloppuna TYKY-matkalla Tallinnassa. Kähtävä ei lähtenyt. On aikanaan reissannut loppuelämän tarpeiksi ja viimeisellä reissulla Tukholmassa jäänyt hyttiin, oikaissut selkänsä ja lukenut ruotsalaisen naisdekkaristin uusimman. Kyllä tapahtuu pienessä kaupungissa paljon murhia. Lovetun nopeimmin kasvava lähiö täyttyisi tuolla menolla nopeasti. Hautuumaalle pannaan jo muutenkin kolmeen kerrokseen." (Novelli Päivystys)
Tero Seppänen kirjoittaa sujuvasti ja poliisina hän tuntee poliisin työn. Jokunen novelli onnistuu yllättämään loppukäänteellään, mutta useimmista tulee minulle mieleen pakinat. Ja olisi noista Kähtävä-novelleista saattanut alkaa rakentua episodiromaanikin Lovetun poliisipiirin ja sen leppoisan isännän sattumuksista. Tällaisena kirja tarjosi hahmonsa kaltaisia leppoisia lukuhetkiä, joita oli mukava maistella pitempien kirjojen lomassa.

Kirjan on kustantanut Stresa, uusi osuuskuntamuotoinen kustantamo. Kotisivullaan se kertoo liikkeelle lähdöstään. Isojen kustantamojen julkaisuohjelmaan pääseminen on tunnetusti erittäin vaikeaa, joten tervehdin ilolla Stresan kaltaista pienempää toimijaa ja toivon sille ja sen kirjailijoille hyvää jatkoa.

          Tero Seppänen: Syöksyvirtauksia70 s.
          Kustantaja: Stresa 2017
          Kansi: Amelia Nyman; kannen kuva Tero Seppänen

KIRJA on arvostelukappale. Kiitokset kustantajalle!
MUUALLA: Hikatusta -hikkaj päätyi tykkäämään kirjasta, Pieni suuri piiri piti sitä tutustumisen arvoisena. Etelä-Suomen Sanomien haastattelussa kirjailija kertoi kirjoittamisestaan ja poliisin työstään
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 84), Novellihaaste 2 (20 novellia)

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Witi Ihimaera: Valasratsastaja


Pitää heti alkuun tunnustaa: tuskin olisin lukenut Valasratsastajaa juuri nyt, ellen olisi ryhtynyt keräämään 50 luettua kirjaa Helmet-lukuhaasteeseen. Yksi lukukriteereistä on "oseanilaisen kirjailijan kirjoittama kirja", ja vaikka tämä lukemisen vuosi on mennyt kotimaisten kirjojen parissa, tähän kohtaan on etsittävä käännöskirja!

Valasratsastajan on kirjoittanut Witi Ihimaera, uusiseelantilainen kirjailija, joka on etnisesti maori. Kirja onkin kiintoisa taru, jossa maorien alkuperäiskansan muinainen mytologia ja nykymaailma limittyvät ja paikoin törmäävät toisiinsa. 

Vanhan uskomuksen mukaan Whangaran, Uuden-Seelannin itärannikon, asukkaat polveutuvat Paikeasta, joka oli valasratsastaja ja pystyi puhumaan valaiden, pyhien eläinten, kanssa. Hänen taidostaan ja rohkeudestaan kerrotaan sankaritarinoita, vieläkin ihmiset yrittävät kuunnella ison valaan haikean surullista laulua, kun se kutsuu vanhaa ihmisisäntäänsä.

Nykyajassa isoisä odottaa, että vanhimman pojan vanhin lapsi on poika, jolle siirtää suvun ja kansan perintö. Syntyy kuitenkin tyttö, jolle annetaan salavihkaa päällikön nimi.
"Tyttö", [isoisä] Koro Apirana sanoi inhoten. "En halua olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän on rikkonut whanaumme [suurperheemme] poikalasten sarjan. Aue. [Voi hyvänen aika!]" Ja hän työnsi puhelimen isoäidillemme, Nanny Flowersille ja sanoi: "Tässä. Se on sinun syytäsi. Sinun naisellisuutesi oli liian voimakas."
Tyttö, Kahu, kasvaa ja rakastaa isoisäänsä koko pikku sydämellään. Miten tylysti tämä torjuukaan tytön, yhä uudelleen, vaan Kahu ei lakkaa palvomasta ja ihailemasta isoisäänsä. Kun sukuun ei synny poikaa, isoisä alkaa etsiä ja testata päälliköksi sopivia poikia muualta. Kahun sydän on särkyä, hän vain toivoo, että isoisä pitäisi hänestä, eikä voi mitään sille, että on syntynyt tytöksi. Onneksi isoäiti uskoo häneen ja uskoo uuden ajan koittaneen ja sellaisten asioitten olevan mahdollisia, joten ennen eivät olleet. Tytöillekin.

Tyttöjen aseman lisäksi kirja nostaa esiin luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksen niin hyvässä kuin pahassa. Kun pyhien valaitten elämää häiritään, ne ajautuvat satojen laumoina rantahietikolle, mistä mikään ei pelasta niitä täydelliseltä tuholta. Senkin valaat aistivat, että niiden turvapaikassa, meren syvänteessä, on sinne kertynyttä myrkyllistä jätettä, joka uhkaa niiden terveyttä ja elämää. Merellä kuullaan haikean surumielinen valaan laulu. Kun vanha valas ui rantaan kuollakseen sinne, Kahua, valasratsastajaa, tarvitaan. 

Witi Ihimaeran Valasratsastaja on kiehtova tarina, joka käsittelee perinteisen kertomuksen keinoin tärkeitä aiheita: tyttöjen ja naisten asemaa ja mahdollisuuksia elämässä, alkuperäiskansan tulevaisuutta ja puhtaan, monimuotoisen luonnon tulevaisuutta ihmisten pyrkiessä hyödyntämään sitä vaaraksi asti. Kirja on kirjoitettu englanniksi, mutta siinä on runsaasti maorinkielisiä sanoja ja sanontoja. Kirjan loppuun on koottu näiden sanojen sanasto suomennoksineen. Minusta maorin sanat toivat kirjaan autenttisuutta. Toisaalta oli vaivalloista vilkuilla sanastoa tarpeeksi usein.

Ihimaera on tuottelias kirjailija, hän on kirjoittanut sekä romaaneja että novellikokoelmia. Valasratsastaja taitaa olla ainoa suomennettu teos. Se on myös tunnetuin, ja siitä on tehty elokuva, jota en kylläkään ole nähnyt.

          Witi Ihimaera: Valasratsastaja, 159 s.
          Kustantaja: Like 2003 (8. painos; 1. painos 2003)
          Alkuperäinen: The Whale Rider, 1987; 
suomentanut Mervi Hangasmäki

          Kansi: Eliza Karmasalo

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kirja joka maasta, Kirjan nurkkaanKujerruksia, Nannan kirjakimara, Pieni kirjasto
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (46. Oseanilaisen kirjailijan kirjoittama kirja)

lauantai 25. marraskuuta 2017

Raili Mikkanen: Teatteriin! - Ida Aalbergin nuoruus

Ida Aalbergin lapsuuskoti, nyt museona
Ida Aalbergin kutsumus näyttelijäksi ja teatterin lavalle oli pakottava. Juuri ennen 17-vuotispäiväänsä hän karkasi kotoaan Janakkalan Leppäkoskelta, tosin isän tieten, ja osti junapiletin ensin Hämeenlinnaan ja sieltä pian Helsinkiin. Se oli alku pitkälle ja uskomattomalle tielle, jolla Idasta tuli Suomalaisen Teatterin suuri diiva, kansainvälisesti tunnettu näyttelijä sekä lyhyeksi aikaa jopa Kansallisteatterin taiteellinen johtaja ja ohjaaja.

Teatteriin! : Ida Aalbergin nuoruus on Raili Mikkasen kirja kuulun näyttelijän lapsuus- ja nuoruusvuosista sekä parista kouluvuodesta Helsingissä. Ida syntyi vuonna 1857 Janakkalassa Etelä-Hämeessä, hänen vanhempansa olivat työssä Leppäkosken kartanossa. Kun rautatie Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui 1862, Idan isästä Antti Ahlbergista tuli yksi Suomen ensimmäisiä ratamestareita. Perhe sai asuttavakseen Leppäkosken aseman tuntumasta ratamestarin puustellin.

Idan vanhemmat halusivat kouluttaa lapsiaan, ja perheen esikoinen, poika, kävi koulua Hämeenlinnassa. Seuraavana olisi ollut Idan vuoro käydä koulutielle, mutta ne rahat tarvittiin häntä nuoremman pojan kouluttamiseen. Ida oli katkera, mutta ajan tavan mukaan poikien kouluttamista pidettiin tärkeämpänä kuin tyttöjen. Idankin vuoro tuli, hän pääsi säätyläisten kummiensa avustuksella uuteen Suomalaiseen tyttökouluun Helsinkiin. Parin vuoden kuluttua koulunkäynti loppui huikentelevaisen isän rahavaikeuksiin, ja Idan piti palata kotiin Leppäkoskelle.

Jo Helsingissä Ida pääsi teatteriin katsomaan näytelmää ja sai itsekin esiintyä lausujana koulun juhlissa, mutta varsinaisesti palo teatteriin syttyi talvella 1874, kun Idaa tultiin ratamestarin kotoa pyytämään näytelmään naapurikylässä järjestettävissä iltahuveissa. Saatuaan kotoa luvan Ida oli onnensa kukkuloilla, hän nautti täysin siemauksin harjoittelusta muiden nuorten kanssa ja hänen taitava ja eläytyvä näyttelemisensä herätti ansaittua huomiota. Ida oli löytänyt kutsumuksensa ja syksyllä hän karkasi pyrkimään Suomalaiseen Teatteriin.



Raili Mikkanen kirjoittaa sujuvasti ja kiinnostavasti, tarinoiden. Alkusanojen mukaan hän on tavannut janakkalalaisia, käynyt kirjastoissa ja arkistoissa tehdessään taustatyötä. Kirjassa on kahdeksan valokuvasivua sekä lopussa kronologinen listaus Ida Aalbergin elämäntapahtumista. Teksti on sen verran helppolukuista, että arvelen kirjan olevan kirjoitettu kouluikäisille elämänkerralliseksi romaaniksi. Tutkailin vähän, miten kirjastot ovat luokitelleet teoksen. Hajonta ulottuu näyttämötaiteen historiaan liittyvästä tietokirjasta elämäkertaan ja kaunokirjalliseen kirjaan, osassa se on luokiteltu aikuisten kirjallisuudeksi, osassa taas lasten ja nuorten. 

Ylemmässä kuvassa on Ida Aalbergin lapsuuskoti Leppäkoskella Janakkalassa kesällä 2016. Rakennuksessa on Ida Aalberg -museo, joka on yleisölle avoin heinäkuussa muutaman viikon. Museo on kiinnostava paitsi näyttelijän lapsuuskotina myös rautateiden historiaan liittyvänä. Se rakennettiin Suomen vanhimman radan rakennuksen ensivaiheessa ja on yksi harvoja, ellei ainoa, säilyneitä ratamestareiden virkataloja tuolta ajalta. 

        Raili MikkanenTeatteriin! - Ida Aalbergin nuoruus, 109 s
         Kustantaja: Otava 1990


KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Kirjan nurkkaan
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 83), Taiteilijaromaanihaaste

tiistai 21. marraskuuta 2017

Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 1-2


Suomalaisen painajainen on sitä, että sataa kaatamalla ja bussipysäkillä katoksen alla on jo joku. Tai että joutuu hissiin tuntemattoman kanssa. Tai tulee myöhässä palaveriin ja kaikki tuijottavat.

Ainakin tällaiset tilanteet ovat suomalaisen Matin painajaisia Karoliina Korhosen kahdessa sarjakuvakokoelmassa, joiden nimet kertovat, mistä kirjoissa on kysymys. Suomalaisten painajaisia : Vähäsanaista vertaistukea ja Suomalaisten painajaisia 2 : Lisää vähäsanaista vertaistukea. Kukapa voisi ymmärtää samalla tavoin suomalaista kuin toinen vähäsanainen suomalainen, sen häpeän, kun joku näkee ja huomaa. Mitä nuo muutkin ajattelevat? Kuvat toimivat samalla mainiona vertaistukena. Mikään ei lohduta nolostunutta yhtä paljon kuin tietoisuus siitä, että muutkin kohtaavat samanlaisia arkielämän painajaisia kuin hän.

Korhonen piirtää selkeää viivaa, hyvin pelkistettyä kuvaa. Hänen oivalluksensa ovat teräviä ja tosia, samaistuttavia, joskin esittävät hyvin stereotyyppisen kuvan suomalaisista ja heidän sosiaalisesta kommunikaatiostaan. Tai sen puutteesta. Silti ne hymyilyttävät, muutamat kirjan sivut hykerryttävät. Näin tapahtuu useammin ensimmäistä kirjaa lehteillessä. En osaa sanoa, onko sen aihepiirit jotenkin huvittavampia vai osuvatko ne vertaistukea hakevaan hermoon, vai onko ne oivaltavimmat jutut vain hioutuneet paremmin ensimmäiseen kirjaan. Sen painajaiset liittyvät muun muassa suomalaisuuteen, julkisiin paikkoihin, ruokaan, muihin ihmisiin. Suomalaisen päiväunissa hän saa jotain, vaikkapa ämpärin, ilmaiseksi. Toisen kirjan painajaset ovat kesästä, jolloin helle alkaa ensimmäisenä työpäivänä loman jälkeen, matkustamisesta, shoppailusta.

Kumpikin kirja on ilmestynyt sekä suomeksi että englanniksi. Matti nolostelee myös englanninkielisessä blogissa Finnish Nightmares, josta voi käydä kurkkaamassa sarjakuvataiteilijan käden jälkeä.



     Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia : Vähäsanaista 
                          vertaistukea, 91 s.
     Kustantaja: Atena 2016

     Suomentanut: Ville Lähteenmäki

     Karoliina Korhonen: Suomalaisten painajaisia 2: Lisää vähäsanaista 
                         vertaistukea, 62 s.
     Kustantaja: Atena 2017

     Suomentanut: Ville Lähteenmäki

      

KIRJAT lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Hurja hassu lukija, Kirjakko ruispellossa, Lukujonossa, Tuijata, Tahaton lukija, Tuntematon  lukija, Yöpöydän kirjat
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 81-82)

sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat


Veijo Meri on nimeltä tuttu, mutta hänen teoksensa ovat jääneet melko lailla tuntemattomiksi. Siksi tartuin pienellä uteliaisuudella ensimmäiseksi hänen kirjaansa Vuoden 1918 tapahtumat. Jos jotain odotin, ehkä luulin ryhtyväni lukemaan historiallista sotaromaania, jälkipolvien viisaudella ja analyyttisellä otteella kirjoitettua. Tapahtumista oli kirjan julkaisuaikaan kuitenkin kulunut jo neljä vuosikymmentä eikä kirjailija ollut edes syntynyt vuoden 1918 tapahtumien aikaan. Hänen yhtenä lähteenään ovat kuitenkin olleet isän kertomukset keväästä 1918 Hausjärvellä ja siihen vielä tuolloin kuuluneella Riihimäellä. Isä oli sisällissodan aikaan 17-vuotias suojeluskuntalainen.

Vuoden 1918 tapahtumat näyttäytyy Meri-noviisille sekasortoisena, sinne tänne ajelehtivana, sattumanvaraisena ja sekavana, ihan niin kuin kuvaamansa ajankohta. Ainakaan ihan ensi lukemalta en pääse jyvälle, mitä kaikkea romaanissa tapahtuu. Se on selvää, että punaiset pitävät Riihimäkeä ja sen keskeistä asemaa sekä venäläisten jättämää kasarmia hallussaan. Aseman kautta kulkevat junat, joukkoja ja ammuksia. Kasarmilla on pakko-otettuja punaisia sekä vangittuja valkoisia ja vartijoina naiskaartilaisia. Valkoisten joukot ja saksalaiset lähestyvät, mutta vielä yritetään pelastaa tilanne tai ainakin paeta.

Kirjan sisältöä kuvaa minua paremmin katkelma Häme-Wikin Veijo Mereä koskevasta artikkelista (CC-BY-SA 3.0):
"Vuonna 1960 ilmestynyt romaani Vuoden 1918 tapahtumat kertoo sisällissodan sekasortoisesta viimeisestä päivästä 22.4.1918 Riihimäellä. Riihimäki oli tuolloin punaisten viimeisiä tukikohtia Etelä-Suomessa ja kasarmille oli koottu vieraspaikkakuntalaisia pakko-otettuja, naissotilaita ja vangittuja valkoisia. Huhtikuun 22:n päivän aamuna saksalaiset joukot ilmestyivät Riihimäelle. Punaiset yrittivät lähettää aseilla ja räjähdysaineilla lastatun junan itään. Herajoella olevat saksalaiset huomasivat ratapihalla liikettä ja suuntasivat kanuunansa sinne. Yksi ammus osui silloisen Vantaan maantien tasoylikäytävän kohdalla seisoneeseen räjähdysaineilla lastattuun junavaunuun. Seurasi valtaisa räjähdys, joka nostatti korkeat tulenlieskat ja lennätti vaunun kappaleita kilometrien päähän. Riihimäen Pamaus säilyi pitkään ihmisten mielissä."
Meri on kirjassa tavoittanut hyvin sodan mielettömyyden, punaisiin ja valkoisiin liittymisen sattumanvaraisuuden, sotilaiden olemattoman valmennuksen. Tapahtumat etenevät  episodimaisesti ja summittaisesti eri henkilöiden liikkeiden ja toimien mukaan. Jokainen yrittää pysytellä hengissä parhaansa mukaan, vaikka käsivarren nauhan väriä vaihtaen, silti moni ammutaan, kun sodan viimeisen päivän paniikki iskee. Meri kirjoittaa paikoin humoristista dialogia, mutta huumori ei naurata, korkeintaan vetää suupieltä vinoon, alakuloiseen hymyyn.

Vuoden 1918 tapahtumat on yhtä aikaa helppo ja vaikea, kiinnostava ja luotaantyöntävä kirja. Pureskeltava. Meri kirjoittaa sujuvaa proosaa, episodit ovat helppolukuisia, mutta kokonaisuus sen verran sekava ja sodan tapahtumat kauheita, että kirjasta on vaikea saada yhdellä lukemalla otetta. Tarkemmin ajatellen luulen, että kirjailija on tällä kaikella kuvannut noiden 1918 huhtikuun päivien kokemuksen ja olemuksen erittäin todentuntuisesti. Juuri noin sekavaa se on ollut, noin sattumanvaraista ja mieletöntä.
"Idän taivas oli punainen ja vihreä, aurinko meni metsään muutaman kilometrin päässä. Ja kun alkoi hämärtää, toisella puolella tietä palavat talot loivat aukealle sisätunnelman. Kylän miehet ja kauppalan suojeluskuntalaiset varjelivat toista puolta kylästä. He kiipesivät ämpärien kanssa katoille ja katselivat niitä. Liekit varjostivat toisiaan ja katselevien vankien kasvoja nuoleskelivat harmaat liekkien varjot."

        Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat, 191 s.
         Kustantaja: Otava 2006 (1. painos 1960)

         Jälkisanat vuoden 2006 painoksessa: Juha Hurme

KIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Nuharupi, Reader, why did I marry him?
HAASTEET: Helmet 2017-lukuhaaste (27. Kotipaikkakuntaasi liittyvä kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 80), 1918-lukuhaaste 

torstai 16. marraskuuta 2017

Lyhyesti äänikirjasta - Sopivasti sekaisin

Kirjoja kirjojen maailmasta, mikäs sen mukavampaa. Juuri kuuntelemassani viihteellisessä romaanissa päähenkilö Matleena Riikonen työskentelee kirjastotoimenjohtajana. Hän on palannut töihin äitiysloman jälkeen, aviomies Tero on puolestaan jäänyt hoitovapaalle ja viettää päivänsä kotona kahden pienen lapsen kanssa.



Sopivasti sekaisin on Veera Vaahteran kirjoittamaa chick littiä, mutta ei ihan perinteistä sellaista, sitä jossa sankaritar on napakka ja sanavalmis sinkkuneito, jonka suosiosta useampi miehenpuoli kilpailee, tai joka vaihtoehtoisesti on pettynyt rakkaudessa ja vannoo ei edes katsovansa miessukupuoleen päin, mutta kuitenkin ajautuu yhden jos toisenkin miekkosen matkaan, kunnes yksi heistä osoittautuu Siksi Oikeaksi.

Sopivasti sekaisin ei ole sinkku-chick littiä. Matleena Riikonen on perheellinen, uraa luova nainen, joka rakastaa perhettään, mutta on innoissaan päästessään perhevapailta takaisin töihin. Vaikka kirja on viihdettä, siinä on myös vakavampi puolensa: miten yhdistää ura ja perhe. Kotona Tero hoitaa lapset mallikkaasi ja mielellään, mutta pitkän lastenhoitopäivän jälkeen luikahtaa urheiluharrastuksiin ja jättää luontevasti siivouksen, pyykkäyksen ja muut kotityöt Matleenalle, koska - no, kotityöt jaetaan. Työpaikalla taas Matleena ei pääse näyttämään kynsiään isoissa asioissa, kun hänet kutsutaan sivukirjastoon selvittämään työntekijöiden kiihtyneitä välejä tai miettimään säästöleikkurille kohdetta.

Jossain vaiheessa kiltin ja muille aina mieliksi olevan naisen mitta tulee täyteen, ja seurauksena on lukijalle hulvattomia ja hauskoja sattumuksia. Kääntöpuolella Matleena kohtaa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään sen , mitä hän itse oikein elämässä haluaa. Sekään ei itse asiassa ole tuntematon teema niissä sinkku-chick liteissäkään. Kepeää, mutta ei ihan höttöistä kuunneltavaa viihteellisen lukutuulen (tai kuuntelutuulen) iskiessä.

Aikaisemmin olen lukenut Veera Vaahteran kirjan Onnellisesti eksyksissä sekä kirjailijan alter egon Pauliina Vanhatalon romaanin Pitkä valotusaika.

        Veera Vaahtera: Sopivasti sekaisin, äänikirja
         Kustantaja: Tammi 2017 (paperiteos 2017)
         Lukija: Anni Kajos, 6 CD-levyä, kesto 6 t 52 min

ÄÄNIKIRJAN lainasin kirjastosta.
MUUALLA: Kieltenopen kotiblogi, Kirjakaapin avainKirjojen kauneudesta, Sinisen linnan kirjasto
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 79)

torstai 9. marraskuuta 2017

Naisten aakkoset: S

Tarukirjan alkamassa aakkoshaasteessa olen päässyt S-kirjaimeen. Tarkoitus on etsiä "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Kumpikin lukemani Sirpa Kähkösen historiallinen romaani on ollut kovasti mieleeni. Ensin luin Mustat morsiamet 20-luvun Kuopiosta, sitten Graniittimiehen 20- ja 30-lukujen Petrogradista/Leningradista. Kumpikin kertoo saman suvun jäsenistä. Tarkoitus on lukea koko Kuopio-sarja.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Susanna Mälkki on vuoden kapellimestari 2017. Siis ihan totta! Musical America -lehti valitsi suomalaisen naisen kaikista maailman kapellimestareista vuoden 2017 kapellimestariksi joskus viime vuoden lopulla. Melkoinen saavutus alalla, jolla on hirveän vähän naisia. Ihailuni Helsingin kaupunginorkesterin ylikapellimestarille, joka on onnistunut luomaan kansainvälisen menestyksekkään uran.  

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Anni Swan! Viimeksi kuluneen vuoden aikana olen lukenut lapsuuden kirjasuosikkeja, joista kirjailija Anni Swanin nuortenromaanit ovat jääneet erityisellä tavalla mieleeni. Eritoten Iris rukka.

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It
        B  Bit It                          L  Longed for It
        C  Cut It                         M Mourned for It
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                          O Opened It
        F  Fought for It              P  Peeped in It
        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)
        H Had It                          R  Ran for It
        J Jumped for It

tiistai 7. marraskuuta 2017

Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka

Marrasjännitysviikolle mahtuu yksi vanhempikin dekkari, jonka pahaenteisyys kiihtyy lokakuun vaihtuessa marraskuuksi, aurinkoisten päivien kadotessa harmaaseen sadeusvaan ja öiden pimennettyä mustiksi. Väistämätön murha tapahtuu kuitenkin vasta joulukuun pakkasilla eikä rikos selviä ennen koulun kuusijuhlaa.



Eeva Tenhusen murhamysteeri Nuku hyvin, Punahilkka sijoittuu koulumaailmaan. Ulla on saanut opettajan paikan itäsuomalaisesta rajapitäjästä ja saapuu paikkakunnalle juuri ennen syyslukukauden alkua. Asunnon hän saa opettaja-asuntolasta koulun läheltä, ja vähitellen opettajakunta tulee tutuksi, samoin oppilaat. Ulla viihtyy hyvin, eikä vähiten Tuomaan takia, ihanteellisen papin ja koulun rehtorin, joka aina ottaa uudet naistulokkaat hyvään suojelevaan huomaansa ja saa osakseen heidän varauksettoman palvontansa, suorastaan rakastumisensa. Tuomaan vaikutukselle ei Ullakaan ole immuuni.

Ulla on tyytyväinen työhönsä, hän saa ystäviä ja on onnellinen. Tenhusen kirja kuvaa kouluyhteisöä ja opettajainhuoneen mikromaailmaa tarkkanäköisesti ja paikoin herkullisesti, olihan kirjailija ammatiltaan opettaja ja koulu hänelle tuttu ympäristö. Aika oli toinen, nykylukijaa ihmetyttää, kun lähes koko opettajakunta tupakoi ja välitunneilla savukkeet käryävät opettajainhuoneessa. 

Sitten hiipii rauhalliseen kyläelämään uhkaava paha. Paljastuu, että Ullan verhottoman ikkunan takana liikkuu iltaisin tirkistelijä. Koulussa kielikello-Marketta kirjoittaa aineessaan paljastavansa tirkistelijän, eikä aikaakaan, kun tyttöä kohtaa onnettomuus. Opettajakunnasta surmataan yksi, ja kaikki opettajat ovat vuorollaan epäilyksenalaisia. Lippusiima kiristyy heidän ympärillään kuin sudenmetsästyksessä ikään, ja viimein oikea syyllinen syöksyy siiman läpi ja paljastaa itsensä.

Keskusrikospoliisi tekee kuulusteluja, mutta mikään perinteinen poliisiromaani Nuku hyvin, Punahilkka ei ole. Syyllistä selvittävät amatööririkoksenratkaisijat Ulla ja Sauli apunaan eräät muut koulun opettajat. Kenellä oli tilaisuus surmaan, kenellä motiivi, kenellä sopivan häikäilemätön luonne? Motiivi pääsee yllättämään ja tuntuu aika rohkealtakin 70-luvun alussa julkaistussa kirjassa. Hidastempoisessa maalaismiljöössä kirja koukuttaa jännittävyydellään. Eeva Tenhunen osasi rakentaa askarruttavan ja vähitellen tihentyvän juonen.

Eeva Tenhunen kirjoitti kaikkiaan 9 teosta, joista Nuku hyvin, Punahilkka oli kolmas. Kirjailija kuoli Kiteellä tämän vuoden kesäkuussa 80-vuotiaana.

        Eeva Tenhunen: Nuku hyvin, Punahilkka, 281 s.
         Kustantaja: WSOY 1973


KIRJA on laina kirjaston varastosta.
MUUALLA: Lumiomena
HAASTEET: Marrasjännitystä, jonka koonti löytyy täältä, 100 suomalaista kirjaa (no 78)

sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Heikki Valkama: Pallokala


Riku Mäki on suomalainen huippukokki, joka kutsutaan osallistumaan erittäin arvostettuun kokkikisaan Japanissa. Kutsun takana on tokiolainen Kenta, johon Riku tutustui heidän opiskellessaan samaan aikaan kokkikoulussa Yhdysvalloissa. Kenta työskentelee sukunsa ravintolayrityksessä, joka on sen verran tunnettu, että Kenta on voinut ehdottaa ystävänsä kutsumista kisaan, kun järjestäjät ovat halunneet ulkomaalaisten kokkien sarjaan osallistujan myös Pohjoismaista.

Kokkikisa alkaa dramaattisesti. Kaikki kaksitoista kilpailijaa valmistavat aterian yleisön ja televisiokameroiden edessä. Riku on ensimmäisenä valmis ja vie alkupalat tuomariston maisteltavaksi. Hänen jälkeensä on vuorossa brittikokki. Sen pidemmälle ei kilpailussa päästäkään, sillä suora televisiolähetys näyttää, miten tuomarit saavat yksi toisensa jälkeen sairauskohtauksen. Kaksi heistä kuolee, ja syyksi paljastuu myrkytys. Pallokala, joka oikein valmistettuna on haluttua, joskin vaarallista herkkua, mutta jonka tietyissä sisäelimissä on erittäin voimakasta ja tappavaa myrkkyä.

Rikua epäillään murhaajaksi, tarjosihan hän alkupalat tuomareille ensimmäisenä. Hänen ystäväänsä Kentaa ja tämän hankkimaa asianajajaa on kiittäminen siitä, että kuulustelujen jälkeen hänen pidätyksensä jää yhteen selliyöhön. Epäilyksistä vapaa hän ei silti ole.  Sellistä päästyään Riku joutuu yakuzan, Japanin mafian, takaa-ajamaksi, ja kirjassa on vinhan jännittävä pakokuvaus.

Heikki Valkaman Pallokalaa mainitaan gastrodekkariksi, ruoka ylipäätään ja japanilainen ruoka erityisesti on siinä pääosassa, melkein suuremmassa kuin rikoksen ratkaiseminen. Kun asiaa ajattelen, aika monissa rikoskirjoissa ruoalla on tärkeä asema, niissä saatetaan kertoa yksityiskohtaisesti aterioiden valmistamisesta ja ne saattavat sisältää jopa ruokareseptejä sivuillaan. Pallokala ei tee poikkeusta. Ruokareseptejä siinä ei ole, mutta muuten kyllä kuvauksia ravintoloiden keittiöistä, kalatorista, syömisestä sekä kokkaamisesta, sen raaka-aineista ja välineistä. Rikosta ratkaisee sympaattisenoloinen japanilainen ylikomisario Daisuke Matsuzaka, mutta kuten sanottu, hän on kirjassa sivuroolissa.

Pallokala on sujuvasti ja hyvin kirjoitettu jännityskirja, asialla on kirjoittamisen ammattilainen, vaikka kirja onkin tekijänsä esikoisdekkari. Teos avaa mainiosti myös japanilaista kulttuuria ja elämänmenoa, mikä tekee siitä erityisen kiinnostavan. Valkama on itse asunut ison osan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Japanissa, ja sillä varmasti selittyy aidontuntuinen miljöön ja tunnelmien kuvaus.

Kirjn lopussa Riku Mäki joutuu jäämään joksikin aikaa Japaniin, ja Kenta järjestää hänelle työpaikan ravintolaan. Se saa ounastelemaan kirjalle jatkoa, mikä ei ole ihan turhaan ounasteltu, sillä Hämeen Sanomien haastattelussa kirjailija kertoo alkaneensa kirjoittaa toista osaa. Sitä odotellessa.

        Heikki ValkamaPallokala, 270 s
         Kustantaja: Tammi 2017
         Kannen suunnittelu: Markko Taina



KIRJA on arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!
MUUALLA: Kirjabrunssi, Kirsin kirjanurkka
HAASTEET: Marrasjännitystä 1.-7.11.2017, 100 suomalaista kirjaa (no 77)