lauantai 21. lokakuuta 2017

Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia

Alkuvuodesta tykästyin kovasti Petri Tammisen uutuuskirjaan Suomen historia. Nyt kaivoin omasta hyllystä hänen aikaisemman teoksensa Muita hyviä ominaisuuksia, joka sekin tarjosi mukavan hykerryttävän lukukokemuksen.


Muita hyviä ominaisuuksia antaa kurkistaa suomalaisen keski-ikäisen miehen sielunmaisemaan. Hämmentävällä rehellisyydellä ja lyhyinä tarinoina tai anekdootteina kirjailija kertoo ujoudestaan ja ulkopuolisuuden tunteistaan, vertaa itseään muihin miehiin "meillä päin", pohtii kirjailijuuttaan ja paljastaa kirjalliset esikuvansa. 

"Löysin Meren, Tuurin ja Hyryn, huomasin että vahvimmankin proosan päähenkilöt ovat sittenkin meitä sivullisia, olemassaoloaan jatkuvasti mittaavia ja paikantavia tarkkailijoita. Kirjat tuntuivat myötätunnon osoitukselta. Elämä ei tuntunut, se oli kuin pitkä paikalleen juuttunut kevät, raaka ja hymytön." (Menevät miehet)
Hiljaisen ja ujon miehen pääasiallinen tai ainakin hallitsevin tunne on häpeä tai sen pelko, mitä muut hänestä ajattelevat. Se saa toimimaan tietyllä tavalla tai olemaan toimimatta. Niin suomalaista. Petri Tamminen kirjoittaa tavalla, jossa oma kokemus tuntuu, ja siksi se on rohkeaa. Eleetön huumori kutittelee naurua, vaikka tarinoilla on vakava ja kipeä pohjavire. Ne tulevat iholle.

Petri Tammisen proosa on yhtä herkullisen niukkaa kuin mitä muistan Suomen historiasta. Muita hyviä ominaisuuksia on hauska ja vakava samaan aikaan. Kirjailijuus on läsnä, mainioita ovat Tammisen viittaukset muihin kirjailijoihin ja heidän teoksiinsa sekä kertomukset osallistumisista erilaisiin kirjallisiin tapahtumiin. Lukeminen ja kirjoittaminen on tapa olla elämässä, jossa toisten kanssa oleminen ei ole samalla tavalla helppoa ja luontevaa. Tamminen on taitava itseironiassaan.
"Kirjoittaminen pelottaa minua, se on minusta pelottavaa, mutta jos lauseiden alta kuultaa lapsuudesta tuttujen hiljaisten miesten ääni, teksti alkaa vaikuttaa sen verran yksinkertaiselta että uskallan sitä kirjoittaa." (Miesten puheet)
Petri Tamminen on julkaissut vuodesta 1994 lähtien toistakymmentä romaania tai lyhytproosateosta. Useita kirjoja on myös käännetty eri europpalaisille kielille. On vain paikallaan, että viime vuonna Tamminen sai Otavan kirjasäätiön Veijo Meri -palkinnon, sillä Meri on hänen mestarinsa. Palkintoperusteluissa Tammisen kirjoittamisesta sanotaan näin: "Tammisen kieli on kirkasta ja hengittävää, lukijalle tilaa antavaa mutta pohjaan asti ajateltua. Hänen proosansa on täynnä hienoja ottoja elämästä, muistoista ja unelmista. Tamminen näkee arkitilanteisiin kätkeytyvät merkittävät hetket ja kuvaa niitä sielua puristavan tunnistettavasti."

        Petri Tamminen: Muita hyviä ominaisuuksia, 144 s
         Kustantaja: Seven 2011 (1. sidottu painos Otava 2010)
         Kansi: Piia Aho


KIRJA on omasta hyllystä (oma ostos).
MUUALLA kirjaa luettiin paljon muutama vuosi sitten, esimerkiksi blogeissa Kirjainten virrassaLuettua, Pieni kirjasto, Täällä toisen tähden alla
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 73).

perjantai 13. lokakuuta 2017

Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon


Sari Peltoniemen kirjoittaman nuortenromaanin päähenkilö on yhdeksäsluokkalainen Jouni,  kunnon poika, joka pärjää koulussa, vaikkei pahemmin pänttääkään läksyjään toisin kuin siskonsa Saara. Nuoret ovat kasvaneet isänsä kanssa, heidän kolttasaamelainen äitinsä jätti heidät ja katosi Jounin ollessa kaksivuotias. Äidin katoamiseen liittyy jotain salaperäistä, eikä hänestä ole koskaan puhuttu kotona.

Isä, Saara ja Jouni ovat taas kerran vaeltamassa Lapissa, kun Jouni kohtaa yöllä autiotuvan pihalla pelottavan, liehuvahiuksisen naishahmon, joka halailee puuta. Myöhemmin kaupunkiin palattuaan ja koulun taas alettua Jouni näkee saman naisen puistossa. Suunnaton kauhu valtaa pojan, hän pelkää henkinaisen vievän hänet. Onneksi hänellä on kotona turvapaikka sekä hyvä pitkäaikainen ystävä ja lisäksi lämmin suhde entiseen alakoulun opettajaansa, joka on järkevä, mutta ymmärtää myös mystisiä asioita. 

Rinnan tavallisen kouluarjen ja oman bändin perustamishaaveiden kanssa Jounin elämään on tullut pelottava fantasiatodellisuus. Hän yrittää selvittää, mikä häntä oikein uhkaa ja miksi tämä Lapin nainen on lähestynyt juuri häntä. Jouni etsii ja löytää kotikaupungissaan asuvia saamelaisia ja kuulee heiltä asioita äidistään ja tämän katoamisesta. Pelottavan naisen ja tämän käskyläisten, vahvojen puumiesten, uhka kuitenkin kasvaa. Saavatko he Jounin mukaansa ja viedyksi piiloon metsänpeittoon?

Luen lasten ja nuorten kirjoja kohtuullisen säännöllisesti. Omassa repertuaarissani Sari Peltoniemen Kuulen kutsun metsänpeittoon osoittautuu raikkaalla tavalla erilaiseksi. Sen päähenkilö on yläkouluikäinen poika, kun yleensä olen viihtynyt melko perinteisten tyttökirjojen ja kuvakirjojen seurassa. Lisäksi kirjassa on tavallisen reaalimaailman  vastapainona fantasiaa ja outoutta, mikä sekään ei kuulu tavanomaiseen luettavaani. 

Peltoniemi kirjoittaa hyvin. Juoni on vauhdikas ja mukaansa tempaava, ja vauhti kiihtyy loppua kohden melkoisen hurjaksi. Pidin tavasta, jolla kirjailija tuo ihan tavallisen nuoren arkielämän kirjaan, ystävyyden, ensi-ihastuksen ujouksineen ja tunteineen. Reaalimaailmaan kuuluu myös välähdykset kolttasaamelaisten historiasta ja mytologiasta. Arki ja historia kietoutuvat fantasiaan ja sen kummiin, kauhua synnyttäviin olentoihin.

Kirja oli ehdolla Topelius-palkinnon saajaksi vuonna 2012. Se valikoitui luettavakseni, kun etsin sopivaa kotimaista kirjaa Helmet-lukuhaasteen fantasiakirjan kohtaan.

      Sari Peltoniemi: Kuulen kutsun metsänpeittoon, 153 s.
      Kustantaja: Tammi 2011
      Kansi: Ea Söderberg


KIRJA on kirjastosta.
MUUALLA: Kirjakaapin avain, Kirjaston kummitus, RisingshadowTaikakirjaimet,
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (31. Fantasiakirja), 100 suomalaista kirjaa (no 72).

tiistai 10. lokakuuta 2017

Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus

Pitkästä aikaa luin trilleriksi mainitun jännityskirjan, jossa tosin vauhtiin pääseminen kesti aikansa, mutta sitten jalkapatikalla kiidettiinkin Helsingissä melkoista kyytiä Katajanokalta Töölöön ja Kruununhaasta Kamppiin ja takaisin. Kyseessä on Esikoisten lunastus, helsinkiläisen Samuel Davidkinin esikoisromaani viime vuodelta. Kirja on saanut tänä vuonna jatkoa romaanissa Sodomasta pohjoiseen.



Esikoisten lunastus on rikosromaani, jossa Helsingin rikostorjuntayksikön poliisia Leo Askoa uhkaa työn loppuminen, ellei näyttöjä ala syntyä. Onneksi Korkeavuorenkadulla tutkitaan yksi asunto ja onneksi Asko osaa kertoa siitä jotain kiintoisaa esimiehelleen, joskin juutalaisen poliisiystävänsä Daniel Janovskyn salaisella avustuksella. Leo Asko löytää asunnon ovenkarmeista naulanreiät. Ne ovat sellaisella korkeudella,  että Janovsky päättelee karmeissa olleen juutalaiset mezuza-kotelot, vieläpä uskonnollisten juutalaisten. Samaan aikaan Saksan poliisilta saadaan tieto, että sikäläinen antiikin tekstien tutkija on joutunut poliisin seurantaan epäiltynä muinaisesineiden kaupasta ja että muutama tämän hämäräperäinen vieras on parhaillaan Helsingissä. Korkeavuorenkadun asunto liittyy heidän tuloonsa, ja juutalaisyhteyksien huomaaminen tekee Leo Askosta tutkinnan johtajan.

Samuel Davidkinin romaani on melkoinen runsaudensarvi. Jännitysjuoni liittyy juutalaisten aarteeseen, jota saksalainen tutkija ja hänen kanssaan yhteen lyöttäytyneet rikolliset hamuavat. Samaa haluavat New Yorkin uskonnolliset hasidijuutalaiset, vaikkakin aivan eri syistä. Heitäkin on Helsingissä nähty näinä päivinä. Juutalaisuskovan Daniel Janovskyn kautta Leo Asko pääsee perille juutalaisten perimätietona kulkeneesta tarinasta kolmesta erakosta, jotka olivat aikoinaan tulleet Helsinkiin ja joiden hallussa oli ollut tieto kallisarvoisesta aarteesta. Tuon tiedon he olivat välittäneet esikoispojilleen ja nämä taas vuorostaan esikoispojilleen. Tieto sisälsi arvoituksellisessa muodossa ohjeen aarteen luo.

Kirjassa tapahtuu murha, mutta sen selvitys jää sivuosaan aarteen tavoittelemisen rinnalla. Kuka keksii arvoituksen ratkaisun ja ehtii ensin? Minulle kirjassa oli kiinnostavinta se maailma, jonka kirjailija avaa juutalaiseen perimätietoon ja tapakulttuuriin sekä Suomeen saapuneiden juutalaisten historiaan. Helsingin juutalaisen seurakunnan synagoogaa tutkitaan useaan otteeseen, ja siellä käydään loppuhuipennuksen varsin vauhdikkaat, joskin myös väkivaltaiset kahinat. Kirjan juutalainen pohjavire toi mieleeni Harri Nykäsen Ariel-sarjan ja juutalaisen rikoskomisario Kafkan, mutta Davidkinin kirjassa juutalaisuus on isommassa - ja mielenkiintoisemmassa - roolissa.

Osa Leo Askon henkilökohtaista historiaa on niin ikään arvoituksellinen. Hänen räätäli-isänsä on kadonnut pojan ollessa vielä nuori, ja se on jättänyt jälkensä isättä kasvaneeseen poikaan. Odottamattomalla tavalla juutalaisen aarteen etsiminen valottaa isän vaiheita.

Esikoisten lunastus oli minulle mieleistä luettavaa. Se jätti paljon koukuttavia kysymyksiä jälkeensä. Mitä tapahtuu aarteelle? Miten Askon ja hänen asianajaja-naisystävänsä Tuvan suhde kehittyy? Entä saako Asko tietää enemmän isästään? Ihan sarja-ainesta siis - on ihan pakko lukea Davidkinin seuraavakin kirja siinä toivossa, että vastauksia löytyy.

      Samuel Davidkin: Esikoisten lunastus, 301 s.
      Kustantaja: Johnny Kniga 2016
      Kansi: Martti Ruokonen


KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA blogeissa Elämä on ihanaa, Eniten minua kiinnostaa tie, Kirsin kirjanurkka, Tuijata
HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (44. Kirjassa käsitellään uskontoa tai uskonnollisuutta), 100 suomalaista kirjaa (no 71).

tiistai 3. lokakuuta 2017

Naisten aakkoset: R

Naisten aakkosissa on vuorossa R. Niin vain kävi, ettei Q-kirjaimesta tullut kirjoitusta. En yksinkertaisesti ole lukenut yhtään kirjaa, jonka olisi kirjoittanut nainen, jonka nimi alkaa Q-kirjaimella. Enkä nettiä selaamallakaan löydä yhtään suosikkia tai henkilöä, johon haluaisin sen kummemmin tutustua. Mutta jotta Q-kirjainkin saa oman kuvituksensa Kate Greenwayn aakkoskuvista, sujautan se tuonne R-osan loppuun.

R-kirjaimella alkavia naisia löytyy kyllä Tarukirjan alkamaan haasteeseen, jossa esitellään suosikkikirjailijoita ja muita kulttuurin edustajia - aakkosjärjestyksessä: "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Minulla kävi Minna Rytisalon kanssa vähän samalla tavalla kuin edellisen suosikkini, Pauliina Rauhalan. Heti ensimmäinen kirja vei mennessään ja nousi suosikikseni. Lempi on lumoava, kauniisti kirjoitettu ja taiten rakennettu kirja

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Ritva Oksanen on upea tulkitsija niin näyttämöllä kuin laulajanakin ja on tehnyt hienoja roolitöitä lavalla ja televisiossa.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Kirjailija Riitta Latvalan kirja Taivaanrantojen maalari odottaa hyllyssäni, ja haluan tutustua hänen muuhunkin tuotantoonsa. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It
        B  Bit It                          L  Longed for It
        C  Cut It                         M Mourned for It
        D  Dealt It                      N Nodded for It
        E  Eat It                         O Opened It
        F  Fought for It             P  Peeped in It
        G Got It                         Q (ei kirjoitusta)
        H Had It
        J Jumped for It

Kuvan tiedot täällä

lauantai 30. syyskuuta 2017

Paula Havaste: Lumen armo


Lumen armo tuo Kertten kotiin pitkältä matkalta. Vuosia on kulunut siitä, kun hän lähti omasta pirtistä piispanlinnan sotilaan matkaan pelastaakseen miehensä kuolemanrangaistukselta (kirjassa Tuulen vihat). Tokholmin suurkaupungissa on paljon nähtävää ja koettavaa, mutta elämä siellä muuttuu kestämättömäksi ja jopa vaaralliseksi (kirjassa Maan vihat). Osmin matkassa Kertte pakenee kohti kotia Turukylään, mutta myrsky heittää laivan etelämmäksi Koluvaniin, nykyisen Tallinnan tienoille (kirjassa Veden vihat). Sieltä hän nyt palaa mukanaan pieni tyttövauva Usva, joka köllöttelee jäniksennahkapussin lämmössä. Lumen armo päättää Paula Havasteen keskiaikaan sijoittuvan romaanisarjan.

Kotiinpaluuta Kertte on odottanut kiihkeästi ja peläten. Miestään, Larria, hän on ikävöinyt ja kaivannut, mutta yhtä kovasti tytärtään Mimerkaa, joka hänen oli pakko jättää kotipirttiin Annan ja Immon hyvään hoivaan. Tyttären kanssa jälleennäkemisen ilo ei ole molemminpuolinen. Pikkutytöstä murrosiän kynnykselle varttunut tyttö on tottunut pitämään Annaa äitinään, kun oma äiti oli jättänyt hänet, eikä asiaa auta se, että Kertte hoivailee Usvaa, joka on jonkun muun kuin Mimerkan isän lapsi.

Larrin kanssa jälleennäkeminen on vähintään yhtä tunteikas ja vaikea. Puolisot rakastavat yhä toisiaan, mutta kuluneita vuosia, kohdattuja ihmisiä, tapahtuneita asioita, rikoksia, ei ole helppo pyyhkäistä olemattomiin. Eikä Usvaa. Kun jälleen on paettava, yhdessä kuitenkin lähdetään, Kertte, Larri ja Usva. Mimerka jää kotipirttiin, jonka emäntä hänestä aikanaan tulee. Nyt suuntana on pohjoinen, aina Lappiin asti, eikä siltä matkalta aiota palata koskaan.

Sarjan aikaisemmista osista on jo tuttua Kertten osaaminen niin sairauksien ja vammojen lääkitsijänä kuin herkullisten luonnonyrteillä maustettujen patojen loihtijana. Samoin hän lukee luonnon enteitä ja metsänjumalien viestejä. Tässä osassa Kertte joutuu oppimaan jotain Larrilta, kun he taivaltavat koko pitkän matkan etelästä pohjoiseen, pakkasesta, selviämisestä. Uusi koti ja elämä löytyvät tietäjän lämpimästä kodasta keskellä lumista lakeutta.

"Kun suo oli takana ja edessä avautui pieni lampi juuri sellaisena kuin Larri oli kuvaillut, taivaalle syttyivät taas revontulet. Vihreinä aaltoina ne levisivät taivaanrantaan, kirkastuivat ja leimahtivat tutulla tavalla, ja kun välähdykset kiihtyivät, lumi ympärillä toisti niiden kirkkaita värejä. Sitten vihreisiin verhoihin ilmestyi punaista, ja äkkiä revontulet ponnahtivat suurena kruunurenkaana suoraan heidän ylleen."
Kertten tarina on koukuttava, keskiaikaisen elämän kuvaus kiehtovaa. Kiintoisinta sarjan tässä kirjassa on minulle kuitenkin ihmissuhteet. Kertte ja Larri käyvät läpi monenlaisia tunteita, kun he tutustuvat toisiinsa uudelleen, kurovat kiinni erossa olon vuosia, antavat anteeksi, ymmärtävät. Ja hitaasti rakentavat luottamusta ja kumppanuutta uudelleen. 

Sarja päättyy. Kertte ja Larri ja Usva ovat uuden alun äärellä. Jatkon saa jokainen lukija rakentaa mielikuvituksessaan, miettiä, miilainen elämä heillä tulee pohjoisessa olemaan, miten Usva kasvaa, mitä Kerttelle tapahtuu. Jätän heidät kotaansa. Kirjasarja on ollut antoisa ja viihdyttävä matka keskiajan ihmisten maailmaan. 

       Paula Havaste: Lumen armo, 455 s.
       Kustantaja: Gummerus 2017 

KIRJA on arvostelukappale. Kiitos kustantajalle!
MUUALLA kirjan ovat lukeneet Amma, Jonna, Sirri ja Tiina.
HAASTE: Helmet 2017 -lukuhaaste (29. Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia - mieluusti oppisin käyttämään luonnonkasveja ruoka- ja lääkeyrtteinä Kertten lailla), 100 suomalaista kirjaa (no 70)

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin


Kuka veisi Mariannen tanssiin on pieni, kokoaan intensiivisempi, lähes hengästyttävä kirja. Se sisältää Solveig von Schoultzin kaksi novellia, joissa kummassakin minäkertojanainen pohtii elämäänsä, avioliittoaan ja suhdettaan mieheensä.

Novellissa Kuka veisi Mariannen tanssiin kertoja, Marianne, valvoo miehensä selän takana ja käy mielessään läpi omaa kehitystään naiseksi ja avioliittonsa solmimista aikoja sitten. Mitä hän elämässä haluaa, mitä haluaa avioliitossa, saako nainen yli päätään haluta. Mariannen nuorena kuulema lause "kuka veisi Mariannen tanssiin?" on muovannut hänen minäkuvaansa. Novellin käännekohdassa sama lause kääntää kaiken uuteen asentoon.

Toinen novelli Matka on tunnelmaltaan yhtä tiheä. Mana, kertoja, on lehden toimittaja, joka on naimisissa taiteilijan kanssa. Manalle tarjotaan kiinnostavaa työtehtävää, kansainvälisen journalistiryhmän opastamista ja emännöimistä heidän Suomen matkallaan. Solveig von Schoultz kerrostaa näkökulmia. Mana valmistautuu matkaan, pakkaa matkalaukkuaan ja pakisee arkisista käytännön asioista miehensä kanssa.
-- Onko vielä jotakin? Älä sano liikaa, muuten unohdan. 
-- Ei muuta. Tai niin, ruokakomerossa on margariinia. Siivooja ei saa käyttää ruokaan muuta kuin puolet. 
-- Kunnes tulet kotiin? 
-- Kunnes tulen kotiin.
Samanaikaisesti pinnallisen ja tylsähkön kanssa kirjailija vie lukijan hämmentävän intiimisti Manan pään sisälle ja ajatuksiin. Tämä tarkastelee miestään, avioliittoaan, miehen luomisvoiman herättänyttä mallia, mutta ennen kaikkea omaa itseään ja sisäistä tunnemaailmaansa.


Peukutan Matka-novellia sen sävyn, tunnelman, vuoksi. Manan vahvat tunteet tunkevat lukijankin tarkasteltaviksi, tunnettaviksi, vaivaannuttavan lähelle. Rakkaus, mustasukkaisuus, katkeruus, uskallus. Von Schoultzin ote on psykologinen, kieli ilmaisultaan rikasta.
"Kurkkua kiersi pakottava rautavanne, olin lakannut itkemästä, olin kuiva. Pimeys, josta puristui kovaa voimaa, raskaampaa kuin viha, halkaisi raudan ja päästi minut vavistuksesta. Minusta tuntui, että se lohkaisi minut myös irti Ragnarista, vihdoinkin."
Solveig von Schoultz (1907-1996) on minulle tuntemattomaksi jäänyt, mutta varsin tuottelias suomenruotsalainen kirjailija, joka on kirjoittanut romaaneja, runoja, novelleja sekä näytelmiä ja kuunnelmia. Kirjasen novellit on valittu kokoelmasta Ingenting ovanligt (1947), jota ei ole taidettu suomentaa. Kuka veisi Mariannen tanssiin on WSOY:n Pieni kirjasto -julkaisusarjan neljäs teos. Sarjan toimitti vuosina 1952-53 Mika Waltari. 

      Solveig von Schoultz: Kuka veisi Mariannen tanssiin, 89 s. 
      Kustantaja: WSOY 1952. Pieni kirjasto 4, sarjan toimittanut Mika Waltari.
      Teoksesta: Ingenting ovanligt, 1947
      Suomennos: Kristiina Kivivuori


KIRJA: Tuskin olisin osannut etsiä kirjaa, ellei kirjaston henkilökunta olisi koonnut von Schoultzin teoksia esittelypöydälle elokuussa, kun hänen syntymästään tuli kuluneeksi 110 vuotta.

HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja), 100 suomalaista kirjaa (no 69), Novellihaaste 2 (2 novellia; Peukutus: sävy)

lauantai 23. syyskuuta 2017

Kuukauden Tiina - Tiina vauhdissa


Toiseksi viimeinen Tiina-sarjan kirja on nimestään alkaen vauhdikas tapaus, mutta ei kyllä sen vilkkaampi kuin muutkaan sarjan kirjat. Tiina vauhdissa -kirja kertoo kahdesta eri seikkailusta, jolle Tiina ja Juha lähtevät. Ensimmäinen on viiden päivän hyötykasvikurssi, jolla opitaan luonnonvaraisista kasveista, miten niitä voi hyödyntää ravintona ja mitkä niistä ovat vahingollisia tai peräti myrkyllisiä. Kurssilla tietysti tapahtuu kaikenlaista alkaen kalareissusta, jolla Juha pyydystää hauen mato-ongella ja saa pakenevan kalan kiinni pelkin käsin, ja päätyen erään kurssilaisen tahallaan syömiin kielonmarjoihin ja niistä saatuun pahaan myrkytykseen.

Toisessa seikkailussa Juha ja Tiina sekä talonmiehen Kalle lähtevät Keski-Suomeen Juhan erakkona asuvan taiteilijasedän luo. Pitkän linja-automatkan jälkeen nuorten tulee vaeltaa yli 20 kilometriä erämaassa läpi soiden, kankaiden ja kallioiden. Toki heillä on merkitty polku, jota seurata, mutta silti tuntuu melko uskomattomalta, että nuoret päästetään matkalle selkärepuin varustautuneena vain eväät mukanaan. Vaelluksella heidän on nimittäin etsittävä yösijat kahdeksi yöksi tietämättä, mitä erämaassa edes on tarjolla. Kaverukset päätyvät nukkumaan ensin ison kuusen alla ja toisena yönä hatarassa autioladossa. Tiina näkee unta sinisestä kissasta, ja uni johdattaa heidät kätkölle, josta löytyy pakettiin käärittynä iso kasa kultakoruja ja timantteja.

Tiina on poikatyttö. Hiljattain Saran kirjat -blogissa luettiin poikatyttöyttä käsittelevä nuortenkirja Yksin kaksin Kissanmaalla, jossa alakouluikäinen Ikka miettii, haluaako elää tyttönä vai voisiko muuttua pojaksi. Anni Polvan Tiina vauhdissa -kirjassa poikatyttöys on esillä, mutta mielestäni Tiina ei pohdi omaa identiteettiään. Hän on tyttö, mutta myös vahvasti sitä mieltä, että tytöt voivat tehdä kaikkea sitä, mitä pojatkin, vaikka ympäristö ei sitä hyväksyisikään. Tiinan  lähi-ihmiset suhtautuvat asiaan eri tavoin:
"... mutta hän [äiti] sanoi viimeksi tänään, että minun on ruvettava muistamaan, etten ole mikään poika. Tytöt eivät kuulemma kiipeile eivätkä tappele, eivätkä tunge itseään joka paikkaan. 
Juhan ilme synkkeni. - Ja jos sinä alat muuttua tytöksi ... tarkoitan olla kuin muutkin tytöt ja marista heti kun saat pari muksua tai kävelet korkokengillä polvet koukussa, niin silloin minä ... tuota ... 
Hän ei osannut selittää mitä "tuota", niin että Tiina kiirehti vakuuttamaan: - Turha sinun on sitä pelätä, en minä sellaiseksi muutu, enkä osaisi muuttua, vaikka haluaisinkin. Enkä minä haluakaan. Isäkin sanoo, että minä olen hyvä juuri sellaisena kuin olen, ja että minulla on aikaa naisistua sittenkin, kun olen käynyt rippikoulun."
Tiina vauhdissa loppuu sillä tavoin, että lukija voi uumoilla seuraavassa eli viimeisessä Tiina-sarjan kirjassa suhteitten notkahtavan uudelle tolalle. 
"Kalle harppoi pari metriä heidän edellään ja antoi heidän supista. Supiskoon kylläkseen, kyllähän hän arvasi, mistä he keskenään kuiskailivat. Rakkaudesta tietysti, mistäpä muusta!"
Edellinen sarjan kirja on Tiina ja vieras poika. Seuraava on sitten sarjan viimeinen kirja.

      Anni Polva: Tiina vauhdissa, 156 s.
      Kustantaja: Karisto 1985 (2. painos; 1. p. 1985)
      Kansi: Satu-Sisko Sintonen


KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA tätä on luettu blogeissa Kirjasfääri, Lukuhumua 
HAASTE: 100 suomalaista kirjaa (no 68)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus sekä Aavepianisti

Sarjakuvat ovat minulle pikkupyrähdyksiä kuvallisiin tarinoihin, ja vaikka ne eivät kuulu joka-aikaiseen peruslukemistooni, blogielämä on johdatellut poimimaan kirjastosta uusia mukavia tuttavuuksia. Viimeisimpänä luin kaksi Reetta Niemensivun sarjakuva-albumia.



Niemensivun ensimmäinen täysimittainen albumi kantaa nimessään Lempi ja rakkaus hauskaa sanaleikkiä. Se kertoo tekijän isoäidin, Lempin, rakkaustarinan. Taloon tulee kiertävä suutari, ja tytär Lempi rakastuu Väinöön. Isä ei kuitenkaan anna tytärtään maankiertäjälle. Kuluu vuosia, ehkä vuosikymmeniä, ja Lempi saa itse päättää kohtalostaan. Siinä välissä on tapahtunut yhtä ja toista niin Lempille kuin Väinöllekin.


Reetta Niemensivun tarinankerronnan innoittajina ovat olleet vanhat valokuvat, kirjeet ja sukutarinat sekä viimeisessä episodissa omat muistot mummosta. Kuvistaan hän itse sanoo kustantajan sivulla: "Tein kuvat itselleni uudella tekniikalla, jossa yhdistän tussiviivaa, vesivärivarjostusta ja kuvankäsittelyä." 

Minua Niemensivun kuvamaailma miellyttää kovasti, viivan ja värien liitto loihtii rakkaustarinan tapahtuma-ajankohtaan sopivan nostalgisen tunnelman. Kuvat ja teksti ovat ehyt kokonaisuus kertomuksen episodimaisesta etenemisestä huolimatta. Tykkään. Myös puhekielestä, jossa näkyy taiteilijan mummon ja ehkä Parkanosta kotoisin olevan taiteilijankin oma murre.


      Reetta Niemensivu: Lempi ja rakkaus, 49 s. 
      Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2010

Toisesta lukemastani albumista, Aavepianisti ja muita kertomuksia, en pitänyt yhtä paljon. Teos sisältää neljä kummitustarinaa, jotka "tiettävästi perustuvat tositapauksiin", kuten kirjan takakannen esittely paljastaa. Kertomusten otsikot ovat "Lentävä kissa", "Kolehti", jossa kiertävä saarnaaja joutuu pappilassa nukkumaan huoneeseen, jossa kummittelee, "Amerikan arkku" on ullakolla ja sen sisältä kuuluu öisin kummaa kolinaa, ja "Aavepianistissa" sekä pappi että hänen tyttärensä heräävät keskellä yötä salista kuuluvaan kauniiseen pianonsoittoon.



Aavepianistin kuvitus on samalla lailla viehättävän nostalgista kuin Lempissäkin, onhan kyseessä vanhaan aikaan sijoittuvat kummitustarinat. Mutta Lempissä draaman kaari kantaa albumin loppuun asti, ja kuvat ja vähäiset tekstit tukevat toisiaan. Aavepianistissa tarinat ovat niin lyhyitä, etteivät ne ehdi saada tuulta - tai tulta! - allensa, ja vaikka pidänkin jokaisen kertomuksen erilaisesta värityksestä ja kuvien tyylistä, kokonaisuus jää jotenkin vaisuksi. 

Aavepianisti on kaksikielinen, sillä sivujen tekstit on käännetty englanniksi ja käännökset ovat luettavissa sivujen alalaidassa. Hieno idea! Käännösten fonttikoko olisi tosin saanut olla reilusti isompi.

      Reetta Niemensivu: Aavepianisti ja muita kertomuksias, 49 s. 
      Kustantaja: Suuri Kurpitsa 2011
      Englanniksi: The ghost pianist and other stories
      Käännös: Noora Niemensivu

KIRJAT lainasin kirjaston sarjakuvahyllyistä.
MUUALLA: Hurja Hassu Lukija, Oksan hyllyltävoima sekä Cats, books and me Lempistä ja Cats, books and me Aavepianistista

HAASTEET: Helmet 2017 -lukuhaaste (30. Kirjan nimessä on tunne), 100 suomalaista kirjaa (no 66 ja 67), Naisen tie -lukuhaaste (Lempi ja rakkaus on kirjailijan isoäidin sarjakuvallinen pienoiselämäkerta)

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Naisten aakkoset: P

Naisten aakkosissa olen päässyt P-kirjaimeen, ja alla ovat valintani P-kirjaimella alkavista suosikeista. Kyseessä on jo tutuksi tullut Tarukirjan haaste, jossa esitellään suosikkikirjailijoita ja muita kulttuurin edustajia - aakkosjärjestyksessä: "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme." 


   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ihastuin Pauliina Rauhalan Taivaslauluun täysillä, ja kirjailijasta tuli kerralla suosikkini. Mielenkiinnolla odottelen, mitä hän kirjoittaa seuraavaksi.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Salli Parikka on tuottelias kuvataiteilija, joka on kuvittanut paljon kirjoja ja tehnyt lukuisia postikortteja ja adventtikalentereita. Vuonna 2015 tämä hänen suunnittelemansa postimerkki "Kevätviserrys" äänestettiin vuoden kauneimmaksi postimerkiksi:

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Päivi Alasalmi on kirjailija, jonka Lappiin sijoittuvat teokset ovat pitkään olleet lukulistallani. 

Kuvituskuvasarjan on piirtänyt Kate Greenaway (1846-1901) vuonna 1886. Hän oli englantilainen lastenkirjailija ja kuvittaja. Lisää kuvan tietoja löytyy tästä.

Aakkoset tähän asti: 
        A  Apple Pie              K  Knelt for It
        B  Bit It                      L  Longed for It
        C  Cut It                     M Mourned for It
        D  Dealt It                  N Nodded for It
        E  Eat It                      O  Opened It
        F  Fought for It
        G Got It
        H Had It
        I (no rhyme)
        J Jumped for It

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Mila Teräs: Jäljet sekä taidekirja Helene Schjerfbeckistä

"Sumuisena syysaamuna pihan ulkopuolella, mäntymetsässä on kaunista. Ruoho on okrankeltaista, ja ilmakehässä leijailee pehmeitä sävyjä. Luonnossa ei koskaan ole yhtään väriä puhtaana - paitsi sateenkaaressa, joka ei viehätä minua. Rakastan värejä juuri tällaisina, syksynkypsinä."
Mila Teräksen romaaniinsa kirjoittama Helene Schjerfbeck on heikko ja vahva, päämäärä- ja kutsumustietoinen, omaa kykyään epäilevä, eristäytyvä ja toisia ihmisiä tarvitseva, kaikkea samassa persoonassa. Jäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä on minulle ensimmäinen kirja tuosta suomalaisesta taiteilijasta, josta on tullut maailmankuulu ja jonka maalauksista maksetaan huutokaupoissa ällistyttäviä summia.

Niin kuin aina oikeista eläneistä henkilöistä kirjoitetut romaanit Jäljetkin hämmentää minua. Mila Teräksen teos on hienoa, sujuvaa ja nautittavaa luettavaa, joten hänen tyylinsä ei synnytä hämmennystä. Sen tekee elämäkerran ja fiktion liitto. Niin mielelläni uppoudun Helenen elämäntarinaan ja uskon, että Helene oli juuri kuvatunlainen ihminen, mutta sitten mieli haraa vastaan ja kyselee, mikä osa kirjassa on kirjailijan luomaa fiktiivistä hahmoa.

Yhtä kaikki, pidän kirjan Helenestä. Minua puhuttelee hänen sitkeytensä ja periksiantamattomuutensa, hänen pyrkimyksensä piirtää tai maalata se kuva, jonka hän sisimmässään näkee, vaikka aina viiva jää vajaaksi tai työ ei jotenkin muuten saavuta sitä, mitä hän tavoittelee. Schjerfbeck teki lukemattomia luonnoksia samoista töistä. Mestaruudestaan huolimatta - vaiko sen tähden? - Helene ei uskonut oman taiteensa suuruuteen, hän janosi myönteisiä arvioita ja erityisesti keskusteluja heidän kanssaan, jotka ymmärsivät hänen töitään ja rakastivat niitä. Heitäkin onneksi sattui Helenen kohdalle. Kirjassa näkyvät erityisesti taidekauppias Gösta Stenman, taidemaalari ja -kriitikko Einar Reuter, johon Helene rakastui, sekä taiteilijatoverit Maria Wiik ja Helena Westermarck.

Romaanissa Helene Schjerfbeck (1862-1946) on muuttanut sodan melskeistä Ruotsiin Saltsjöbadeniin ja asuu siellä hoidettavana. Kerronnassa vuorottelevat Schjerfbeckin ajatukset ja sisäiset keskustelut hänen läheisen taiteilijaystävänsä Helena Westermarckin kanssa vuonna 1845 ja takaumat Schjerfbeckin elämästä Helsingissä, Hyvinkäällä ja Tammisaaressa sekä sitä ennen Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallissa Englannissa. Westermarck oli kuollut jo 1938, mutta hänen kanssaan käymissä mielensisäisissä keskusteluissa yli 80-vuotias Schjerfbeck pohtii elämäänsä, suhdettaan äitiinsä ja ystäviinsä, taidetta, taiteilijuutta sekä erityisesti naisten taistelua tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi taiteen saralla.

"Ja minä haluaisin vain luoda maalauksen, joka puhuttelee kuten taide on minua puhutellut niin kuin ei mikään muu. Kuitenkaan se ei onnistu, ei tänäänkään - ei kai koskaan. Työ hivuttaa henkeäni ja ruumistani. Silti maalaaminen on ainoa iloni."
Mila Teräs rakentaa romaanistaan tarinan, joka polveilee limittäin eri aikatasoissa ja näkökulmissa, mutta kokonaisuus on eheä ja kaunis. Sen lukeminen sytyttää janon tutustua Helene Schjerfbeckiin paremmin. Kirjan lopussa on kattava lähdeluettelo, joka saattaa alkuun.

KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA sitä on luettu paljon, tässä joitain linkkejä blogien arvioihin: Kirja hyllyssä, Kirjasähkökäyrä, Kirja vieköön!Leena LumiOksan hyllyltäSanoissa ja sivuilla, Sinisen linnan kirjasto

      Mila TeräsJäljet - Romaani Helene Schjerfbeckistä, 285 s. 
      Kustantaja: Karisto 2017
      Ulkoasu: Tuija Kuusela 



Jäljet-romaanin innostamana kävin Riihimäen Taidemuseossa, jossa on pysyvä Helene Schjerfbeck -huone. Siinä on vaihtuva kokonaisuus museon kokoelmien 35 Schjerfbeckin taideteoksesta. Tänä vuonna esillä on lisäksi kymmenkunta taiteilijan työtä museon yhteisnäyttelyssä Taiteilijattaret, joka jatkuu 29.12.2017 asti - museo on tosin suljettuna 14.9.-1.10. Näyttely esittelee suomalaisten naistaiteilijoiden teoksia 1900-luvun alkupuolelta.

Museosta nappasin mukaan näyttelykirjan Schjerfbeckin taidenäyttelystä vuodelta 2004. Helene Schjerfbeck Riihimäen Taidemuseossa koostuu neljästä artikkelista ja niihin liittyvästä kuvamateriaalista. Päivi Ukkosen "Materiaalit kertovat" valottaa taiteilijan paperipohjaisten taideteosten materiaaliteknistä tutkimusta ja dokumentointia ja on hieman liian tekninen minulle. "Helene Schjerfbeck ja Constantin Guys" -artikkelissa Riitta Konttinen kuvaa mielenkiintosesti ranskalaisen taidemaalarin merkitystä ja vaikutusta Schjerfbeckin taiteeseen jopa vuosikymmenien ajan. Risto Vainio analysoi maalausta ja sen toisella puolella olevaa keskeneräistä omakuvaa artikkelissa "Kaksipuolinen maalaus Tehdastyöläisiä matkalla työhön". Lopuksi Katja Vuorinen esittelee museon taideteoksia artikkelissa "Helene Schjerfbeckin teoksia Riihimäen Taidemuseossa". joka kuvineen on antoisa katsaus Schjerfbeckin töihin ja niiden syntytaustoihin.

Minulle näyttelykirja on ollut sopiva jatko Mila Teräksen romaanille. Taideasiantuntijoiden esittelyt ja analyysit syventävät Schjerfbeckin taiteen tuntemusta. Kaltaiselleni noviisille Schjerfbeckin työt näyttäytyvät vahvoina, omaperäisinä, mutta myös taustoitusta kaipaavilta.

KIRJA on omasta hyllystä, heinäkuinen ostos museokaupasta.

      Helene Schjerfbeck Riihimäen Taidemuseossa, 80 s. 
      Sarja: Riihimäen Taidemuseon julkaisuja 10.
      Toimittajat: Timo Simanainen ja Katja Vuorinen
      Kustantaja: Riihimäen Taidemuseo 2004
      Kannen kuva: Tehdastyöläisiä matkalla työhön (1921-1922)

HAASTEET: Helmet-lukuhaaste 2017 (45. Suomalaisesta naisesta kertova kirja); 100 suomalaista kirjaa (no 64 ja 65); Muuttoliikkeessä -lukuhaaste (sillä Schjerfbeck asui useita vuosia Ranskassa opiskelun ja maalaamisen takia sekä yhden talvikauden Englannissa ja elämänsä viimeiset vuodet Ruotsissa).

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Tietokirjaviikko: 1918 Minä olin siellä : Elämää sodan aikana


Kirjastoreissulla silmiin sattui tietoteos, joka kantaa mieltä kutittelevaa nimeä 1918 Minä olin siellä : Elämää sodan aikana, kutittelevaa ainakin kaikille vuoden 1918 tapahtumista kiinnostuneille. Tarkempi tutustuminen osoitti kirjan olevan kouluille tarkoitettua materiaalia 1918 sisällissodan käsittelyyn, sopivaa peruskouluihin ja lukioihin niin historian kuin äidinkielen ja toisen kotimaisen kielenkin tunneille. Itse en työskentele opettajana, joten luin kirjan ihan omaksi hyödyksi ja johdatuksena Suomen sisällissotaan.

Kirja on kaksikielinen, sen ovat jukaisseet Suomalaisen Kirjallisuuden Seura (SKS) ja Svenska litteratursällskapet i Finland (SLS). Jokaisen luvun johdanto on kirjoitettu kummallakin kotimaisella, samoin kaikki kuvien tekstit. Kirjalliset arkistoaineistot sen sijaan ovat mukana vain alkuperäisellä kielellä, niin kirjeiden ja päiväkirjojen katkelmat kuin sodan jälkeen kirjoitetut muistelmatkin. Lukemaan ryhtyessäni ajattelin lukevani vain suomen kielellä kirjoitetut osiot, mutta autenttiset sodan kokeneiden kertomukset olivat niin koskettavia ja kiinnostavia, että kouluruotsilla kahlasin ruotsinkielisetkin pätkät läpi.

Kirjassa on viisi lukua
     1, Sisällissodan taustaa - Bakgrunden till inbördeskriget
     2. Sodan arki - Krigets vardag
     3. Rintamalla - Vid Fronten
     4. Terrori ja vankileirit - Terror och fångläger
     5. Sodan jälkeen - Efter kriget
ja joka luvussa lyhyen johdannon jälkeen runsaasti mustavalkoisia kuvia sekä maalauksia ja piirroksia, valokuvattuja kirjeitä, päiväkirjan pätkiä ja muuta aineistoa kuten ruokakortteja, punakaartin jäsenkortti, omistajalle annettu todistus hevosen pakko-otosta ja niin edelleen.

1918 Minä olin siellä : Elämää sodan aikana antaa äänen niin punaisille kuin valkoisillekin. Kummankin puolen lehdistä on katkelmia, jotka valottavat sodan syttymisen syitä. Kummankin puolen taisteluista on kirjeitä kotiväelle ja vuosikymmenien jälkeen kirjoitettuja muistelmia. Vankileiriajoista kertoo sekä Tammisaaressa työskennellyt valkoinen sairaanhoitaja että eri leireillä olleet punavangit. Osa näistä kertomuksista avaa sodan aikana koettua tavattoman koskettavasti ja raadollisesti ja samalla myötätuntoisesti. Jossain kohden tosin mietin, onko kerrottu liian raakaa 13-vuotiaille luettavaksi.

En ole historioitsija, joten en osaa arvioida kirjaa asiantuntijana. Minusta se vaikuttaa kohtalaisen tasapuoliselta, joskaan en voi välttyä kauhistelemasta punavankien kohtelua ja kohtaloa. Hienoa teoksessa on arkistomateriaalin avaaminen helpossa muodossa kaikkien saataville. Samalla kirja opastaa arkistomateriaalin kriittiseen tarkasteluun ja tulkintojen tekemiseen siitä sekä historialliseen empatiaan. Joka aukeamalla on koulukäyttöön oppimistehtäviä.

Kaiken kaikkiaan nopealukuinen, mielenkiintoinen ja upea-asuinen kirja. Sen myötä tulevat arkistojemme sisältämät muistiaineistot laajemminkin tutuiksi. Erityisen hienoa on, että kirja ja myöhemmin muutakin sisällissodan aineistoa on netissä vapaasti ladattavissa osoitteessa: 1918.finlit.fi  

Julkaisijat ovat lahjoittaneet paperikirjaa jokaiseen peruskouluun (7.-9. lk) ja lukioon 25 kappaletta ja jokaiseeen kunnalliseen kirjastoon yhden kappaleen. Jälkimmäisestä kirja minunkin luettavakseni löytyi.

KIRJA on poiminta kirjaston uutuushyllystä. Itse asiassa tällä kerralla kävin naapurin kirjastossa maalaiskunnan puolella hakemassa ihan jotain muuta varaamaani teosta. Nämä seutukirjastot kun ovat siitä käteviä, että uutuuksia voi varata toisestakin paikasta, jos jono omassa kaupungissa on odottavalle liian pitkä.

HAASTEET:  
Osallistun kirjalla Tietokirjaviikon 28.8.- 3.9.2017 Tietokirjallisuushaasteeseen. Haasteen tarjoaa Klassikkojen lumoissa -blogi.

100 suomalaista kirjaa (no 63)
1918-haaste


      1918. Minä olin siellä : Elämää sodan aikana, 86 s. 
      Kustantajat: SKS & SLS, 2017
      Ulkoasu: Antti Pokela (SLS)
      Kannen kuva: Lapsi leikkii kadulla pian Tampereen taistelun päättymisen
             jälkeen. Kuvaaja Oscar Sundberg. Tampereen museot. 

torstai 31. elokuuta 2017

Kuukauden Tiina - Tiina ja vieras poika


Jo kirjan nimi, Tiina ja vieras poika, paljastaa tiinoja enemmän lukeneille, millaisia tunteita Tiina-sarjan 27. kirjassa tunnetaan. Jälleen kerran alkaa kesäloma, ja Juha suostuu lähtemään lukiolaispoikien parin viikon pyöräretkelle kysymättä Tiinalta lupaa. Siitä kovasti nokkiinsa ottanut Tiina lupaa Juhan kiusallakin Elville mennä tämän kanssa luontokerhoon, jossa on paljon poikia mukana, ja sitten vielä kerhon luontoleirille.

Monissa Tiina-kirjoissa on jokin teema esillä, ja tässä se on luonnonsuojelu ja luonnon tunteminen. Luontoretkellä Mikko, silmälasipäinen ja pisamanaamainen luonnontutkijapoika, kiinnittää huomionsa Tiinaan heti bussimatkalla. Hänen seurassaan Tiina pääsee näkemään ketunpoikasia ja yöllisellä seikkailulla mäyriä, mutta suukkoja ei Tiina siedä. Mikko on kuitenkin mukava ja aina hyväntuulinen, ja häntä voi hyvin vertailla Juhaan. Mikko ei koskaan tappele kenenkään kanssa, vaan tappelun uhatessa väistää syrjemmälle, sillä tappeleminen on hänestä lapsellista. Se on Tiinalle uutta eikä hän voi olla ajattelematta, puolustaisiko Mikko nyrkeillään edes häntä, jos joku kävisi hänen kimppuunsa.

Kolmen päivän luontoleiri kutistuu kahteen päivään, kun jatkuva sade yllättää telttaleirin. Jos on Juha Tiinan mielessä leirin aikana, ei voi Juhakaan unohtaa Tiinaa, vaan tyttö pyörii pojan mielessä yötä päivää, niin että hän sairastuu jo toisena pyöräilypäivänä. Ensimmäistä kertaa Juha tunnustaa Tiinallekin, että hänellä oli ikävä tätä.

Mustasukkaisuutta on vahvasti ilmassa, jos kohta sen vastapainona tavallista enemmän nuorten lämpimiä tunteitakin. Juhan määräys- ja omistushalu, joka jatkuu kirjasta toiseen, on kohtuullisen ärsyttävää, eikä ärsytystä lievennä paljonkaan Tiinan alistuminen pojan mustasukkaisiin käskyihin ja kieltoihin. Tämä dynamiikka heidän suhteessaan on kaikkien kummallisinta Tiina-kirjoissa, ja mietinkin, miten paljon siihen on vaikuttanut Anni Polvan paneutuminen aikuisten naisten ja miesten kevyisiin rakkaussuhteisiin viihdekirjoissaan. Olisi kiva kuulla, miten nykyiset tyttölukijat suhtautuvat Juhan määräilemiseen ja Tiinan alistumiseen, vai kummastuttaako tämä vain aikuista ihmistä.

Edellinen 26. Tiina-kirja on Älä itke, Tiina. Jäljellä on vielä kaksi sarjan teosta.

      Anni Polva: Tiina ja vieras poika, 142 s.
      Kustantaja: Karisto 1991 (7. painos; 1. p. 1984)
      Kansi: Satu-Sisko Sintonen

KIRJA on kirjastolaina.
MUUALLA: Saran kirjat, Sheferijm
HAASTEET: 100 suomalaista kirjaa (no 62)