maanantai 13. tammikuuta 2014

Kati Hiekkapelto: Kolibri

Ihan sattuman oikusta ja suunnittelematta kävi niin, että luin peräkkäin kirjat kahdelta oululaiselta kirjailijalta. Lisäksi kumpikin on kirjoittajansa esikoisteos. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on Viljan ja Aleksin, lestadiolaisen nuoren parin, rakkaustarina ja kirja Viljan uupumisesta. Kati Hiekkapellon Kolibri on poliisiromaani, jonka pääosassa on maahanmuuttajataustainen Anna.



Fekete Anna, kuten hän itsensä esittelee, on tullut lapsena Suomeen silloisesta Jugoslaviasta. Hänen perheensä on etnisesti unkarilainen, ja hän asui kaupungissa, joka sijaitsee nykyisen Serbian alueella. Anna oli niin nuori muuttaessaan Pohjois-Suomeen, että hän oppi suomen kielen täydellisesti. Hän halusi käydä armeijan ja sen jälkeen päätti pyrkiä poliisikouluun. Nyt Anna on palannut töihin rikospoliisiksi koulukaupunkiinsa useiden muualla järjestyspoliisissa vietettyjen vuosien jälkeen.

Annan ensimmäinen työpäivä uudessa virassa on vauhdikas: lenkkipolulla surmataan haulikolla nuori, vasta ylioppilaaksi päässyt tyttö Riikka, ja poliisi saa puhelun toiselta tytöltä, kurditaustaiselta lukiolaiselta Diharilta, joka hätääntyneenä kuiskaa puhelimeen, että hänet aiotaan tappaa. Työ on toisenlaista kuin järjestypoliisissa, ja Anna olisi tyytyväinen, ellei hän olisi saanut työparikseen Eskoa, joka laukoo rasistisia mielipiteitään maahanmuuttajista ja Annasta. Muut työryhmässä ovat kyllä mukavia ja hyväksyvät hänet.

Kolibri ei ole ihan poliisiromaanien tavallisinta antia. Ensinnäkin päähenkilö on nuori maahanmuuttaja ja vielä naispoliisi, joka joutuu selviämään monien ennakkoluulojen leimatessa häntä niin sukupuolen kuin etnisen taustankin perusteella. Toiseksi haulikkosurmaan, ja useampaankin, näyttää liittyvän epäilyjä jostain kultista, jossa palvotaan atsteekki-intiaanien jumalaa ja uhrataan ihmisuhreja. Rikostutkinta on kiinni nykypäivässä: poliisi tutkii puhelintietojen ja tekstiviestien lisäksi uhrien ja epäiltyjen Facebook-tilejä.

Mutta aivan erityisesti Kolibri poikkeaa tavanomaisesta kuvauksillaan maahanmuuttajista. Ne tulevat Annan muistikuvissa omasta lapsuudestaan ja hänen tapaamisissaan aika lailla syrjäytyneen ja kielitaidottoman veljensä kanssa. Annan elämästä ja poliisityöstä kertova tarina lomittuu Diharin kertomuksilla hänen perheensä tulosta Suomeen, kouluvuosista sekä kasvusta kahden kulttuurin välissä. Ei mikään ihme, sillä kirjailija on kansiliepeen mukaan erityisluokanopettaja ja on opettanut myös maahanmuuttajia.
"Tai ehkä juurtunut oli liian vahva sana. Pikemminkin Anna oli onnistunut kasvattamaan ohuen säikeen kohti tulevaisuuden mahdollisuuksia, joita hänellä ei entisessä kotimaassaan peruskoulutuksen keskeydyttyä olisi enää ollut. Merkittävä osa tuota säiettä oli ollut uuteen kieleen sukeltaminen. Anna oli noussut pinnalle nopeasti, oppinut uimaan, pystynyt hengittämään. Eikä Anna ollut sellainen nuori, joka olisi irrottautunut tulevaisuudestaan, ei vaikka säie olisi ollut kuinka hauras tahansa. Hän oli sen kerran jo joutunut tekemään, lapsena, pakon edessä. Ei mikään pikku juttu, jonka haluaisi välttämättä toistaa. Anna oli jäänyt." (s. 216-217)
Kolibri oli kiinnostava esikoiskirja, joka tarjosi viihdyttävän dekkarin lisäksi fiktion keinoin näkökulmaa Suomen maahanmuuttajiin. Jännitystä riitti ihan sopivasti, sillä ainakaan minä en osannut arvata haulikkosurmien tekijää ennen kirjan loppupuolella tullutta paljastusta. Ja mitä Diharille tapahtui yllätti minut täysin.

KIRJAN kävin lainaamassa naapurikunnan kirjastosta. Sitä on luettu mm. Amman lukuhetkessä, jossa on listattu muita Kolibrista kirjoittaneita blogeja. 


Kati Hiekkapelto: Kolibri, 381 s.
Kustantaja: Otava 2013
Kannen suunnittelu: Timo Tervoja
Kannen kuva: Maskot/Skoy

2 kommenttia:

  1. Tämä kirja kiinnostaa varsinkin siksi, että se ei ole ihan tavallinen dekkari...

    VastaaPoista
  2. Niin, siinä on tavallisen suomalaisen poliisityön vastapainoksi maahanmuuttajanäkökulma monelta kantilta mukana. Tuli ihan uusia oivalluksia... Kuten ajatus siitä, että lapsena muuttaneella ei ole muistoja (kaikesta), koska niiden muistojen sanat ovat häipyneet sanavarastosta tai niitä ei ehtinyt ollakaan. (Tämä on muistinvarainen selostus ajatuksesta, ei lainaus.)

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi!