lauantai 26. toukokuuta 2018

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki

Aino Kallaksen Sudenmorsian oli minulle melkein maaginen lukukokemus, jonka jälkitunnelmaan vieläkin palaan helposti. Millaisia ovat suomalais-virolaisen kirjailjattaren novellit? Luettavanani on nyt ollut kokoelma Lähtevien laivojen kaupunki.

Novelleja kokoelmassa on kuusi ja lisäksi jonkinlainen sikermä tunnelmapaloja nimellä "Saarenmaalainen intermezzo". Se koostuu kymmenestä erillisestä sivun, parin kirjoitelmasta, joita ehkä voi pitää pienoisnovelleina. Yhdessä ne ovat rakkaudentunnustus Saarenmaalle. Yksi niistä on antanut kokoelmalle nimen.

Kirjan esipuheessa "Omaa ääntä etsimässä" Lea Rojola esittelee kokoelman, jossa näkyy hyvin Aino Kallaksen oman kirjallisen tyylin etsintä. Kirjailija kirjoitti siitä päiväkirjaansa: "Realistinen tekniikka, jonka niin suurella työllä olin jossain määrin omaksunut, ei tyydytä minua enää. Koko kehitykseni on kääntynyt ulkoa sisäänpäin."

Kaksi ensimmäistä novellia muistuttaa vielä Kallaksen aikaisemmasta tuotannosta, ne ovat historiallisia ja realistisia. 

"Bernhard Riives" kertoo talollisesta, joka yhdessä toisten kaltaistensa kanssa ryhtyy kapinaan aatelisia vastaan. Hänet vangitaan, mutta hän kieltäytyy lievemmästä rangaistuksesta, koska sillä tavoin rangaistaan orjia, ei vapaita miehiä. 

"Vanhan Orgin kuolema" on kiihkeä kertomus iäkkäästä, jo palveluksen jättäneestä paimenesta, joka ei malta pysyä poissa moision lehmien luota ja joka unohtaa itsensä pelastaakseen ne tuholta.

"Saarenmaalainen intermezzo" on kirjailijan etsintää, hän on kokeillut eri aiheita ja tyylejä, ja kaikkia sikermän osasia yhdistää Saarenmaa, sen maisemat ja ihmiset. Osa näistä pienoisnovelleista taipuu jo sisäisen maailman puoleen, ja osassa "Tuiskuhiekka" kirjailija pohtii omaa identiteettiään kahden kotimaan välillä:
"Ja niinkuin ajohiekka rauhattomalla retkellään värisee auringossa, niin värisee joskus minunkin maantieteellisesti sitomaton sieluni kaikkeuden kauneudesta, vaikka sen ei koskaan enää ole sallittu tajuta, kuinka autuaallista on rakastaa yhtä maanrahtua yli kaikkien muitten ja yli kaiken ymmärryksen!"
Neljässä muussa novellissa Aino Kallas kuvaa taiten henkilöidensä mielenliikkeitä ja ajatusten aukeamista johonkin uuteen suuntaan. Novellissa "Vieras" vanha nainen ja mies surevat nuorena menehtynyttä tytärtään, kun heidän mökkiinsä osuu vieras, joka on tuntenut tyttären Pietarissa. 

Novellin "Yksi kaikkien edestä" pääosassa on kalastaja Soorun Andres, jonka kyläläiset sanovat sairastuneen pitaaliin. Kylän miesten on päätettävä, miten he suojelevat muita kyläläisiä tartunnalta.

"Lasnamäen valkea laiva" on kokoelman pisin ja perustuu tositapahtumiin. Se kertoo isosta joukosta talonpoikia, jotka myyvät omaisuutensa ja vaeltavat meren rantaan Lasnamäkeen odottamaan profeetan lupaamaa valkeaa laivaa, joka veisi heidät, valitut, autuaammille asuinsijoille. Mukaan tempautuu taikinatiinunsa äärestä kauppiaan vaimo.

Vahvimmin minuun vaikutti novelli "Pimeys" ja sen intensiivinen kuvaus keuhkotautiparantolassa sairastavan henkilön sisäisestä maailmasta. Kallas ei esittele henkilöään juuri muuten, ei kerro nimeä, ikää tai sukupuolta, mutta selvää on, että tämä sairastaa. Potilas tarkkailee lievän kuumeensa muutoksia paperilla, jolle mittauskäyrän pisteitten tanssi kirjataan, ja tunnustelee vointiaan eri päivinä. Jossain sairauden vaiheessa kaikki aistit herkistyvät ja tarjoavat uskomattomia nautintoja. 

Valkoisen talon valkoisessa huoneessa potilas alkaa ajatella kuolemaa: "Kun olemme kaiken muun maailmassa kokeneet, alkaako silloin kuolemanuteliaisuutemme?" Kuumeen hieman noustessa sairaus ja kuolema näyttäytyvät äärettömän kauniina ja aistivoimaisena.
"Jasmiinin tuoksu tekisi kuolemani hiljaiseksi sammumiseksi, ja minun elämäni eroaisi minusta yhtä arvoituksellisesti kuin tuoksu, tämä ääretön joukko äärettömän pieniä ainehitusia, eroaa kukasta yöhön."
Kun kuume laskee, edellisen päivän hurmaavana koettu tauti ja kuolema ovatkin ihan jotain muuta, ja tilalle astuu rumuus,  pimeys ja pelko. Aino Kallas kuvaa sairaan sisäisen kokemuksen ja aistihavaintojen vaihtumista mestarillisesti.

Peukutan novellia "Pimeys" sen näkökulmasta, jonka vaihtumista kirjailija kuvaa sairaan sanoin: "Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt. En tiennyt vielä mitään taudista enkä kuolemasta."

      Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki, 99 s.
      Kustantaja: Suomalaisen kirjallisuuden seura 1995 (1. painos 1913)


KIRJA on kirjastolaina. MUUALLA Kirjojen kamarin Katja luki samasta kokoelmasta novellin "Lasnamäen valkea laiva".
Helmet-lukuhaasteesta kuittaan suorituksen kohtaan "39. Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama" (Aino Kallas muutti Suomesta miehensä kotimaahan Viroon) sekä osallistun Novellihaaste 2:een, johon saan 7 novellia lisää, kun lasken Intermezzon yhdeksi novelliksi. Rakas Viro -haasteessa tulee tästä lisäpanos naapurimaan 100-vuotisonnitteluihin. #rakasviro

maanantai 21. toukokuuta 2018

Naisten aakkoset: Å, Ä ja Ö

Yli kaksi vuotta on kulunut siitä, kun Tarukirjan Naisten aakkoset -haaste alkoi. Tänään on minun osaltani päätöksen aika. Kolme viimeistä kirjainta, Å ja Ä ja Ö, tuottavat vaikeuksia, sillä aivan sopivia ei tahdo jokaisesta kirjaimesta suosikeiksi löytyä, mutta nämä kolme kuitattakoon alla olevilla valinnoilla. Haasteessa on esitelty "... naisia, joiden etu- tai sukunimi alkaa tietyllä kirjaimella. Kysymyksiä on kolme."

Å-kylä Lofooteilla. (Wikimedia CC-BY-2.0)
Valokuva. Sam Greenhalgh

   1. Kuka on suosikkikirjailijasi?

Ennen blogiaikaa luin ruotsalaisen juristin Åsa Larssonin kirjoittamia jännitysromaaneja, jotka sijoittuvat hänen omaan kasvuympäristöönsä Pohjois-Ruotsin Kiirunaan. Alueen ihmisten elämä näyttäytyi kirjoissa aidonoloisena, ja tarinat veivät mennessään.

   2. Kuka nainen joltakin muulta kulttuurin alalta on suosikkejasi?

Laulaja Nina Åströmistä on viime aikoina tullut yksi suosikeistani. Hänen laulunsa ja tulkintansa puhuttelevat.

   3. Kehen kulttuurin edustajaan haluaisit tutustua paremmin? tai Kenet suursuosikkisi haluaisit nostaa esille (myös muut kulttuurin alat käyvät)?

Tässä nostan kaksi erilaista taiteilijaa. Toinen on näyttelijä Krista Putkonen-Örn, joka on tuttu joistain draamoista televisiossa, mutta hänen nimeensä ja ääneensä olen törmännyt useammin kuuntelemissani äänkirjoissa. Toinen taiteilija on tuttu ennen kaikkea mediasta, hän on Miina Äkkijyrkkä, kuvanveistäjä ja perinteisen suomalaisen karjan puolustaja. 

Kiitos, Margit, haasteesta, jonka matkassa löytyi hienoja naiskirjailijoita ja muita taiteilijoita, niin omista etsinnöistä kuin toistenkin haasteeseen mukaan lähteneiden blogeista.

Aakkoset alusta alkaen: 
        A  Apple Pie                  K  Knelt for It                              U
        B  Bit It                          L  Longed for It                           V
        C  Cut It                         M Mourned for It                        W
        D  Dealt It                      N Nodded for It                           X, Y ja Z
        E  Eat It                          O Opened It                                Å, Ä ja Ö
        F  Fought for It              P  Peeped in It
        G Got It                          Q Quartered It (ei kirjoitusta)
        H Had It                          R  Ran for It
        J Jumped for It               T  Took It

lauantai 19. toukokuuta 2018

Saima Harmaja: Sateen jälkeen


                    Niin kohoo, vielä kukkuessa käen,
                    sylistä metsän tuuli lämpöinen,
                    ja vivahdellen vihreyttään näen
                    mä kimaltavan koivun kutrien.
                    Lehahtaa yli nurmen tuoksu hellä.
                    Pois valkovuokon kasvot vaipuvat,
                    kuin arastelis päivään värähdellä
                    sen terälehdet liian kuulakat.
                    Mut taivaan sini huimin, polttavin
                    peloita metsätähtiä ei vielä,
                    kun vierivierin hymyävät tiellä
                    ne lapsenkasvoin pienenpienoisin.
                                   (osa runosta "Kultainen päivä.")

Teini-iässä suurin runoilijasuosikkini oli Saima Harmaja. Sain silloin lahjaksi hänen Kootut runonsa, olin saattanut itse niitä toivoakin. Samassa niteessä oli runoilijan päiväkirjoja ja kirjeitä. Luin teoksen heti sen saatuani ja runoja uudelleen silloin tällöin, vuosien ajan. Kirja on tallella ... jossain.

Viimeisestä Harmajan runojen lukukerrasta on aikaa, ja nyt tartuin hänen kokoelmaansa Sateen jälkeen hieman epäröivin odotuksin. Miltä runot tuntuisivat nyt, näiden vuosien ja eletyn jälkeen? Saima Harmajahan ei ollut täyttänyt 24. ikävuottaan, kun hän menehtyi keuhkotuberkuloosiin, ja teini-ikäinen minä luki omaa kasvamisen kipuaan hänen nuoressa maailmantuskassaan ja tunsi suurta myötätuntoa hänen sairautensa ja purkautuneen kihlauksensa edessä. Myös herkät luontorunot puhuttelivat, niihin kiertyi nuoren Saiman kauneuden jano, unelmat ja ahdistukset.

Sateen jälkeen -kokoelman runot on jaettu viiteen osaan. Ensimmäisissä osioissa soi Saima Harmajalle tuttuun tapaan luonnon kauneus, kukat, perhoset ja linnut. Hauska on faabelimainen "Keijukaissatu", jossa maahiselle ja keijukaiselle syntyy kaksi poikaa, toinen isänsä ja toinen äitinsä luonnon perineenä. Neljännen osan runot sijoittuvat Unkariin, Alpeille, Italiaan. Kokoelma julkaistiin vuonna 1935, ja saman vuoden keväällä runoilija oli mukana opiskelijamatkalla Italiaan. Viimeisessä osassa on neljä pitkähköä runoa. Yksi niistä on sommiteltu espanjalaisen legendan mukaan, toisen otsikkona on "Aleksis Kiven haudalla" ja viimeinen "Inkerin rajalla" on omistettu äidin isälle.
                    
                    Sypressivarjojen alle
                    hehkuen kylä jää.
                    Yötäkin tummemmalle
                    vuoret sinertää.

                    Rinteillä siimeikkäillä
                    niityt heleimmät.
                    Vuorien olkapäillä
                    pilvet lepäävät.
                                      (osa runosta "Sade vuorilla.")

Saima Harmajan runot ovat loppusoinnullisia, ja hän käytti eri runomittoja. En ole perehtynyt metriikkaan, mutta minulle, lukijalle, avautuvat lyhyet, yksinkertaiset säkeistöt helpommin, pääsen niiden tunnelmaan ja ne jotenkin soivat. Monipolvisten säkeistöjen kanssa joudun tekemään töitä, jotta tajuaisin rytmin ja jotta säkeiden merkitykset avautuisivat. Mietin, miten paljon ponnistelua eri runomitat vaativat nuorelta Saimalta, joutuiko hän joskus pakottamaan sanat johonkin muottiin. Vai kumpusivatko säkeet hänen runoilijan kynästään ja sielustaan vapaina, esteittä.

Vieläkin monet Harmajan runot viehättävät ja puhuttelevat tunteita ja aisteja, mutta kokoelma ei nyt saa samaan hurmautumiseen kuin nuorena. Olen luullut, että minun on helpompi lukea loppusoinnullista lyriikkaa kuin vapaamuotoista, mutta nyt huomaan, ettei se ehkä olekaan niin. Riimitellyt säkeet ovat yllätyksekseni työteliäitä. Tosin on todettava sekin, että kun Saima Harmajan ensimmäinen kokoelma Huhtikuu sai varsin hyvät aikalaisarvostelut, tämä toinen julkaisu Sateen jälkeen ei niinkään.

Viime vuonna Ylen 101 kirjaa -sarjassa Sateen jälkeen valittiin vuoden 1935 kirjaksi. Linkin takaa pääsee teoksen sähköiseen versioon ja Heli Laaksosen, Maija Vilkkumaan ja Seppo Puttosen keskusteluun kirjasta.

          Saima Harmaja:  Sateen jälkeen121 s.
          Kustantaja:  WSOY 2007 (näköispainos 1. painoksesta 1935)

KIRJAN lainasin kirjastosta. 
MUUALLA se on luettu blogeissa Kirjojen pyörteissä, Reader, why did I marry him?
Osallistun kirjalla Runohaasteeseen.

tiistai 15. toukokuuta 2018

1918-haasteen koonti


Sata vuotta sitten 15.5. päättyi sisällissota. Tänään päättyy 1918-haaste, jonka Omppu Reader, why did I marry him -blogissa aloitti vuosi sitten toukokuussa. Innostuin heti haasteesta, sillä sukututkimuksessa olin aikaisemmin etsinyt arkistolähteitä sukulaisten vaiheista vuonna 1918, ja nyt tuli oiva yllyke lukea sodasta laajemmin. Haasteeseen voi osallistua paitsi lukemalla kirjallisuutta myös kirjoittamalla näytelmistä, elokuvista, esityksistä, näyttelyistä, tapahtumista ja omista pohdinnoista, mutta omat kirjoitukseni ovat kaikki kirjoista.

Mutta lukemisiini: Luin kaikkiaan 2 + 9 kirjaa. Kaksi kirjoista sijoittuu itse asiassa syksyyn 1917, se näkyy teosten nimestäkin, mutta liitin ne haasteeseen, koska kummassakin on yhteydenottoja punaisten ja valkoisten välillä. Muissa teoksissa sisällissodan asiat ja ihmisten tarinat ovat keskiössä, vain Enni Mustosen romaanissa Ruokarouva sota-aika on vain yksi jakso tapahtumissa, mutta silloin taistelut tulevatkin rouvan täysihoitolan omaan pihapiiriin. 

Tässä luettelo lukemastani linkkeineen:

   Laila Kohonen: Miehuuskoe 1917 (lastenromaani Savonlinnasta)
   Jenni Linturi: Malmi, 1917 (romaani Malmilta)

   1918 Minä olin siellä - Elämää sodan aikana (tietokirja/oppimateriaali kouluille)
   Heidi Köngäs: Sandra (romaani Pohjois-Hämeestä)
   Risto Lindstedt & Eero Ojanen: 1918 - Matkoja muistin rintamille (kirjeenvaihto)
   Laura Lähteenmäki: Yksi kevät (nuortenromaani Tampereelta)
   Veijo Meri: Vuoden 1918 tapahtumat (romaani Hausjärveltä ja Riihimäeltä)
   Enni Mustonen: Ruokarouva (romaani Espoosta)
   Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918 (immersiivinen romaani)
   Timo Saarto: Kevään varjo (dekkari huhtikuun 1918 Helsingistä)
   F. E. Sillanpää: Hurskas kurjuus (romaani Pohjois-Hämeestä)

Kirjat ovat sen verran erilaisia, että niistä on vaikea poimia suosikkia. En edes yritä. Jokainen avasi jotain uutta sadan vuoden takaisiin oloihin: 1918 Minä olin siellä oli tasapainoinen johdanto sodan syihin ja tapahtumiin, Lindstedtin ja Ojasen kirjeenvaihto taas punnittuja ajatuksia lähes sata vuotta sodan jälkeen. Veijo Meren romaanista opin yhtä ja toista sekavasta keväästä 1918 omalla kotipaikkakunnallani. Pohjolan kirja oli ensimmäinen lukemani immersiivinen romaani ja uppoutti monenlaisiin ihmiskohtaloihin (tähän mennessä olen selvinnyt sodasta elossa kerran ja lisäksi kuollut kerran vankileirin sairastuvassa ja kerran vankileirillä pahoinpitelyssä saamiini vammoihin sekä kerran saksalaisten teloittamana). Sandra ja Hurskas kurjuus ja Yksi kevät koskettivat, ja sodan mielettömyys ja sattumanvaraisuus kauhistutti. Ruokarouvan tutut tempautuivat sotaan ja täysihoitolan ruokahuolto oli hankalaa elintarvikepulan takia. Saarron rikostarina Helsingissä valkoisten ja saksalaisten kukistaessa punaiset oli miljööltään ihan omanlaisensa.

Suunnittelin lukevani vielä ainakin Anneli Kannon romaanit Veriruusut ja Lahtarit sekä Tuulikki Pekkalaisen tietokirjan Susinartut ja pikkuimmet. Ja itse asiassa useampi Antti Tuurinkin kirja kiinnostaa. Ne saavat jäädä odottamaan aikaa parempaa, nyt pidän hetken taukoa sisällissodasta.

Kiitos, Omppu, antoisasta haasteesta! 

lauantai 12. toukokuuta 2018

Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918

Olen juuri lukenut kirjaa. Ja pelannut - roolipeliksikö sitä sanotaan maallikkokielellä? Kumpaakin kirjasta. Ja yhtaikaa. Ja elänyt samalla kaksi elämää. Peräkkäin. Ensimmäisestä selvisin hengissä piiloutumalla, toisessa menehdyin vankileirin sairaalassa. Käsissäni on ollut immersiivinen romaani, Mike Pohjolan Sinä vuonna 2018.



Totta puhuen en ollut edes kuullut immersiivisistä kirjoista, ennen kuin Pohjolan kirjan arvioita alkoi näkyä blogeissa. Sitähän pitää kokeilla, tuumin.

Mike Pohjola on luonut kirjassaan kertomuksen sisällissodasta, jossa on hänen mukaansa miljoonia mahdollisia tarinoita. Alussa nuori henkilö joutuu huutolaiseksi vuonna 1913, kun hänen äitinsä ei pysty enää huolehtimaan hänestä. Kirja on sinä-muodossa, ja lukijana olet heti sisällä tarinassa, saat valita henkilölle identiteetin ja kotiseudun. Sitten arpa puuttuu peliin ja osoittaa, kuka huutaa sinut halvimmalla ja vie sinut taloonsa. Jokaisen lyhyen luvun jälkeen joko valitset itse, mitä teet seuraavaksi, tai arpa valitsee sattuman sinulle. Samalla lisäät hahmoosi piirteitä, jotka saattavat vaikuttaa myöhempiin vaiheisiisi.

Toistaiseksi olen uppoutunut - sitähän immersio merkitsee - kahden henkilön tarinaan. Ensimmäinen tarina oli oikullinen, minua pidettiin milloin punaisena ja milloin valkoisena, jouduin punaisten vankileirille, josta pääsin vapaaksi. Sodan lopun ja jälkiselvittelyt vältin piileskelemällä ja niin säilyin hengissä. Oli helppo eläytyä sisällissodan sekaviin oloihin, joissa saattoi tulla vedetyksi sodan eri puolille ja joutua vangituksi, jos osoitti sääliä vääränvärisen hihanauhan kantajalle.

Toinen tarina oli murheellisempi, päädyin punakaartilaisena Tampereen taisteluihin ja  jouduin haavoittuneena vankileirille, jossa kuolin vammani seurauksena. Muutaman muunkin tarinan aion kokea. Ehkä olen seuraavassa suomenjuutalainen? Tai Suomessa vielä oleva venäläinen?

Sinä vuonna 1918 on ensimmäinen kaltaisensa kirja, jonka olen lukenut, pelannut. Täytyy sanoa, että tarinat tosiaan uppouttivat: tämän tästä oli mietittävä ja tehtävä valintoja ja sitten taas antauduttava tapahtumien sattumanvaraisiin käänteisiin. Pohjolan kerronta on sujuvaa, joissain pidemmissä luvuissa selviteltiin ajan historiallisia tapahtumia Suomessa, Venäjällä ja Euroopassa, hieman luennoivalla otteella. Lyhyissä luvuissa taas huomio oli kiinnittyneenä vain siihen, mitä oikein oli tapahtumassa ja minne jouduttaisiin seuraavaksi.

Pohjolan teos on kokeileva ja kiinnostava. Näin parin tarinan jälkeen on vaikea sanoa mitään kirjan kielestä tai oikeastaan juonen kuljetuksestakaan, sillä lukiessa ei malta pysähtyä makustelemaan tekstiä. Sujuvaa lukeminen silti on, paitsi siinä kohtaa, jossa ihan ilmeisesti on virhe, joka pitää osata kiertää, ja siinä kohtaa, jossa en tiedä, johtuuko sekavuus sekavaksi käyneestä sisällissodasta, omasta väärästä valinnasta vai tarinan loogisuuden pettämisestä.

Näistä pienistä horjahteluista huolimatta ihailen Mike Pohjolan taitavaa työtä pelin rakentamisessa, voin vain kuvitella, millainen työ on ollut kirjoittaa nuo kaikki 289 episodia ja saada ne muodostamaan järkevästi ja yhteensopivasti mahdolliset tarinat. Ja jos Suomen historian vaiheet sata vuotta sitten ovat jääneet tuntemattomiksi, tässäpä innostava tapa perehtyä niihin. Kirjan takakannen mukaan yksi lukukerta kestää reilun tunnin, ja toinen oli ainakin minulle lyhyempi, kun tuli eteen jo luettuja episodeja.

      Mike Pohjola: Sinä vuonna 1918, 527 s.
       Kustantaja: Gummerus 2018
       Kansi: Jenni Noponen   

KIRJA on omasta hyllystä, ostin sen kirjakaupasta Kirjan ja ruusun päivänä.
MUUALLA mm. blogeissa Amman lukuhetki, Kirja vieköön, Sivutiellä, Tuntematon lukija
Osallistun kirjalla 1918-haasteeseen.